mustasukkaisuus uusperhe

Investoi tärkeimpään:

VARAA AIKA
OSTA VERKKOKURSSI

Syyllisyysvanhemmuus

© Taru Meritie, Uusperhe.fi

Avioero, uuden puolison tuleminen elämään ja omasta elämästä huolehtiminen voivat vaikuttaa vanhemmuuteen sekä negatiivisesti että positiviisesti. Jos vanhemmuuden pohjalta löytyy kuitenkin syyllisyys- tai pelko, ei pohja vanhemmuudelle ole terve.

Syyllisyys- ja pelkovanhemmuus ovat hyvin samanlaisia vanhemmuusmuotoja, mutta motivaattori vanhemmuuden toimintaan on eri.

Pelkovanhemmuudessa pelätään lapsen menettämistä tai toisten ihmisten reaktioita ja ajatuksia jos lasta uhmataan. Nämä ovat pelkovanhemmuuden ensisijainen vanhemmuuden toiminnan ohjaaja.

Syyllisyysvanhemmuudessa motivaattorina on se, että ei tahdota aiheuttaa lapselle pahaa mieltä, koska ei itse kestetä niitä tunteita, mitä lapsen paha mieli aiheuttaa. Kuitenkin lopulta kyse on samasta asiasta hieman eri painotuksin. Käsittelen tässä artikkelissa syyllisyysvanhemmuutta.

Pelkovanhemmuudesta voit lukea tästä linkistä.

Syyllisyydestä toisen syyllistäjäksi

Syyllisyysvanhempi toivoo, että lapsi jakaa hänelle kaiken, hymyilee, on onnellinen, koko ajan. Ettei lapselle tule pahaa mieltä tai pettymystä. Hän pelkää, että lapsen minuus kärsii, jos lapselle asetetaan rajoja tai vastuutetaan asioista. Hän ei halua antaa palautetta lapselle, vaan kokee sen kritiikkinä, joka tuhoaa lapsen itsetuntoa. Mutta itseasiassa hänen toimintansa johtaa juuri siihen. Syyllisyysvanhempi haluaa olla se aikuinen, joka on lapsen puolella. Juuri nyt. Jokaisessa pienessä tilanteessa. Vanhempi ei kykene katsomaan lapsen kasvatusta kokonaisena elämänkaarena, vaan katsoo sitä yhdestä näkökulmasta lyhyellä aikaperspektiivillä.

Vanhemman sisällä voi olla riittämättömyyttä vanhempana, joko piilossa tai tietoisuudessa. Syyllisyysvanhempi voi kokea sisimmässään syyllisyyttä siitä, että hän ei kykene olemaan oman mittapuunsa mukaan riittävän hyvä aikuinen. Ei riittävästi läsnä, riittävästi samalla taajuudella, riittävästi ystävä. Syyllisyysvanhempi voi kokea syyllisyyttä siitä että avioero on tullut hänen päätöksien takia myös lasten elämän yhdeksi tapahtumaksi.

Syyllisyysvanhempi voi myös kokea että on ainoa, joka ottaa lapsen tunteet huomioon ja näin hän voi syyllistää myös muita aikuisia lapsen ympärillä ja pyrkii ohjaamaan heitä toimimaan samoin kuin hän. Toisen aikuisen kontrollointi voi ulottua hyvin pieniinkin arjen asioihin.

Syyllisyysvanhempi voi estää toisen vanhemman vanhemmuuden, sillä hän haluaa ohjata kaikkia. Hän voi ulottaa sen ex-puolisoon tai nykyiseen puolisoon.

Syyllisyysvanhempi loukkaantuu, jos hänen lapsensa kehityskohteita nostetaan esiin. Hän usein myös kääntää asian ohjaavan tason vajavaisuudeksi: ammattitaidottomuudeksi tai kapea-alaiseksi katsantokannaksi – tai vaikkapa lapsettoman bonusäidin ymmärtämättömyydeksi: ”Koska sinulla ei ole omia lapsia, et voi ymmärtää”. Myös toisen biologisen vanhemman syyllistäminen on keino nostaa itseään, paeta vastuuta ja epämiellyttäviä tunteita, mitä vanhemmuudessa voi joutua kokemaan.

Syyllistynkö liian herkästi?

Usein ihmisen on helppo myöntää, että hän on liian kriittinen itseään kohtaan. Mutta lopulta epäterve syyllisyys on itsekästä. Se kääntää katseen sinuun. Ei muihin. Onkin hyvä kysyä, mihin oikein tarvitset syyllisyyttä? Tekeekö se sinusta paremman ihmisen, vanhemman? Oikeutatko sillä tekosi? Kiinnitätkö sillä huomion itseesi, sen sijaan että ottaisit kaikki osapuolet huomioon. Pakoiletko vastuuta? Teetkö itsestäsi jalon vanhemman? Tai uhrin? Miksi syyllistät itseäsi? Siinä ei ole mitään hienoa tai jaloa. Syyllisyydelle ja häpeällä on olemassa oikea paikka. Silloin kun olemme tehneet väärin se ohjaa toimimaan oikein tai pyytämään anteeksi ja keskittymään siihen ketä on vahingoitettu.

Entä jos olenkin syyllinen? On hyvä ymmärtää, että joskus me aikuiset olemme syyllisiä, teemme virheitä ja joskus myös joudumme tekemään päätöksiä, jotka ovat vaikeita, haastavia. Esimerkkinä avioeron on lapsille rankka. Mutta jos parisuhde on huono, se on koko perheelle parempi ratkaisu. Asiat eivät ole mustavalkoisia, vaikka ne helposti näin voidaan ajatella.

Olemme ihmisiä. Vanhempinakin. Päätöksemme voivat satuttaa lasta. Mutta tämän ei kuuluisi johtaa elinkautiseen, jossa teko tai päätös vaikuttaa kaikkeen siihen, miten ohjaudumme vanhemmuudessa lopun elämämme. Tulee aika, jolloin voimme kertoa, jolloin voimme pyytää lapsiltamme anteeksi. Tai selittää, miksi teimme mitä teimme. Se on tervettä. Mutta jos hyvitämme toimintaamme lapsen lapsuudessa ulottaen sen kasvatukseen, aiheuttamamme trauma vain vahvistuu, sillä se jatkaa edelleen vaikuttamistaan. Vain, koska syyllisyysvanhempi tahtoo, että hän on kiva, ettei olisi syyllinen.

Syyllisyysvanhempi ei tahdo, että hänen lapsensa kokee pahaa mieltä. Sillä silloin syyllisyysvanhempi joutuu kokemaan vaikeita tunteita, ehkäpä jopa pelkäämään, että lapsi hylkää hänet. Ja lapsi aistii tämän. Kun vanhempi on peloissaan, lapsi alkaa kannatella vanhempaansa: joko ottamalla vallan tai tasoittelemassa elämää niin ettei toisella ole paha mieli. Molemmissa tapauksissa lapsi kokee tiedostamattomissaan vastuuta. Vastuuta, joka kuuluisi olla vanhemmalla, mutta jota vanhempi ei kykene kantamaan. Näin lapsen perusluottamus ja turvallisuus elämään saa särön.

Sukupolvien ketju – katkaisenko vai jatkanko sittenkin?

Syyllisyysvanhempi voi kokea syyllisyyttä siitä, että on joutunut aiheuttamana lapselleen pettymyksen, jopa trauman, esimerkiksi avioeron myötä. Syyllisyysvanhempi voi myös ajatella, ”koska en itse saanut äidin rakkautta ja läsnäoloa, en ikinä tahdo, että lapseni kokee saman”. Tai: ”Vaikka lapsen isä hylkäsi minut, en anna sen tapahtua lapselleni. Lastani hän ei hylkää”. Ajatus on kaunis, mutta kyse on vanhemman omista kivuista, joiden kautta hän lopulta siirtää oman syyllisyytensä lapseen, sen sijaan että käsittelisi omat lapsuuden tai elämänsä haavat.

Lapsista voi kasvaa vanhempia, jotka itse haluavat olla keskiössä, ja näin heidän tulevat lapsensa kokevat ehkäpä juuri sen mitä syyllisyysvanhempi on kokenut omassa lapsuudessaan. Sukupolvien ketju hyppää vain yhden sukupolven yli. Omahyväisen isän aikuinen lapsi kasvattaa lapsen, josta tulee omahyväinen vanhempi, joka sitten siirtää tuon taakan jälleen omille lapsilleen.

Esimerkkinä: Villen isä Tauno on ollut omahyväinen ja aina koko perheen keskipiste. Jos asiat eivät menneet kuten Tauno halusi, oli draama päällä. Villelle on jäänyt siitä traumoja ja hän ei tahdo olla koskaan kuin isänsä. Villelle syntyy lapsi, Tiina. Tiinasta tulee isän silmäterä. Hän antaa Tiinalle aivan kaiken. Unohtaa itsensä ja katsoo Tiinaa kuten häntä olisi kuulunut lapsena katsottavan. Ja paljon paljon enemmän. Hän tahtoo, että lapsi on keskipisteenä. Aina. Ei aikuinen. Tiina kasvaa aikuiseksi ja koska hän on ollut aina perheessään keskipiste, hän tahtoo olla sitä myös aikuisena. Tiinalle syntyy lapsia. Pikkuhiljaa Tiinan vanhemmuus muuttuu sellaiseksi ettei hän jaksa ottaa muita huomioon, vaan tahtoo olla kaiken keskipiste. Jos asiat eivät mene kuten hän haluaa, tulee draamaa. Näin Tiinan perhe: lapset ja mies keskittyvät aina Tiinaan. Tiinan lapset saavat siis kokea saman, minkä Ville koki.

Ettei vain tule paha mieli

Lasta voidaan myös pyrkiä suojelemaan pahalta mieleltä. Jos eroperheessä toisen kotona lapsella on haasteita, syyllisyysvanhempi asettuu lapsen puolelle ja kertoo että toinen vanhemmista on huono, itsekäs tai ei välitä lapsesta. Lapsi nousee toisen vanhemman yläpuolelle. Samalla hän poistuu lapsuuden rakkaudesta ja turvasta.

Syyllisyysvanhempi voi myös tehdä lapsestaan koskemattoman: lapselle ei ole velvollisuuksia, vaan häntä täytyy aina ymmärtää. Kun lapsella ei ole velvollisuuksia, se estää lopulta aidon vastuunkannon, ja samalla itsenäisyyden kehittymisen. ”Joku muu pelastaa minut”, ”Minun ei tarvitse tehdä, ponnistella, ottaa huomioon”.

Syyllisyysvanhempi pelastaa lapsen jopa uudelta puolisoltaan. Tarkoitus on hyvä: että lapsi pitäisi uudesta puolisosta. Mutta toteutus ontuu: näin hän itse asettuu uuden puolison ja lapsen väliin. Hänestä tulee viestinvälittäjä, jonka suosiosta lapsi ja uusi puoliso kilpailevat: ”Kumman puolella olet?”.

Syyllisyysvanhemman lapsi ei myöskään joudu turhautumaan. Jos hän ei onnistu, vanhempi tulee hätiin ja pelastaa. Se, että kohtaa lapsen ja opettaa hänelle myös sitkeyttä tai ohjaa käsittelemään vaikeita tunteita, on osa vanhemmuutta. On hyvä, että vaikeita tunteita kohdataan rakkaudellisessa ilmapiirissä: omassa lapsuudenperheessä. Sillä vaikeita tunteita tulee elämään. Ja jos niitä ei ole oppinut käsittelemään, voi pakopaikkana haastavan tilanteen äärellä olla alkoholi, työnarkomania tai vaikkapa asioiden välttely.

Vaikutukset lapseen

Syyllisyysvanhemmuudessa lasta hyvitellään ja suojellaan ja näin estetään lapsen itsenäinen kehittyminen. Lapsesta voi tulla avuton, ja hän tukeutuu kaikessa vanhempaansa. Syyllisyysvanhempi suojelee lastaan aiheelliselta vastuuttamiselta, palautteelta tai rajoilta peläten, että se on lapselle tuhoisaa ja murtaa hänen minuuttaan ja itsetuntoaan. Mutta kun lasta on suojeltu tältä, hän ei aikuisuudessa kestä pienintäkään vastoinkäymistä tai kritiikkiä, sillä häntä ei ole opetettu sen vastaanottamiseen. Näin hän lopulta ottaa epäonnistumisen tai kritiikin hänen persoonaansa kohdistuvana.

Tämä voi johtaa muun muassa masennukseen, minuuden pienentämiseen tai suurentamiseen tai alisuoriutumiseen: ”Tahdon onnistua, en siksi yritä ylittää itseäni. Tyydyn siihen mitä ihan varmasti osaan.”

Se voi johtaa myös itsevihaan, tai täydellisyydentavoitteluun. Lapsi voi siirtää aikuisena oman pahan olon syyn muiden syyksi ja näin ohjautua aikuisena vaikkapa lyhyisiin parisuhteisiin. Myös turhautumisen, vihan ja aggression käsitteleminen voivat vaikeutua.

Perusturvallisuuteen voi tulla särö. Jos lapsi aistii, että perheessä ei ole tervettä vanhemmuutta, johtajuutta, hän ottaa sen itselleen. Kun lapsi ottaa vallan perheessä, hän alkaa määrittelemään, mitä vanhemman rakkaus tai hänen nähdyksi tulemisensa on: ” Osta takki, hanki pleikkari” ” Sä et yhtään ymmärrä minua, toinen vanhempi ymmärtää”. ” Täällä on tylsää ja liikaa sääntöjä, toisessa kodissa kivempaa.” ” Jos et tee näin, en tule enää tänne ikinä.” ” Jos toi ei lopeta, mä lähden.” ”Mä syön just sitä mitä haluun tai sitten en mitään.” ” Jos en saa sitä.. jos mun on pakko tehdä tätä…” Kuulostaako teini-ikäisen puheelta? Kyllä vain. Ja osa murrosikäisistä hakeekin rajoja. Se on ihan tervettä. Mutta se ei ole tervettä, että aikuinen omista vaikeista tunteistaan johtuen, antaa vallan lapselle.

Toinen tapa, jolla lapsi ottaa vallan, on huolehtiminen. Lapsi kokee, että on hänen tehtävänsä ymmärtää aikuisia, tasoitella ilmapiiriä ja pyrkiä huolehtimaan perheestä, etenkin emotionaalisesti.

Lopuksi

Syyllisyysvanhemman vaikuttimet vanhemmuuteen ovat hänen sisällään, usein tiedostamattomissa. Siksi näitä vaikuttimia on hyvä tuoda tietoisuuteen. Kun syyllisyysvanhempi tiedostaa kaikki asiat mitkä hänen toimintaansa ohjaavat, hän voi tiedostaen valita miten toimii. Kun syyllisyysvanhempi alkaa toimimaan toisin, hän saa myös kohdata kaikki omat tunteensa ja kipunsa ja käsitellä niitä. Silloin hän ottaa vastuun itsestä, tunteistaan ja vanhemmuudesta eikä siirrä niitä omiin lapsiinsa.

Älä jää odottamaan parempaa hetkeä. Sitä useinkaan ei tule:

VARAA AIKA
OSTA VERKKOKURSSI