ex arkistot

Bonusäiti äitienpäivänä yksin

mennessä Taru Meritie | touko 8, 2021 | Yleinen

VARAA AIKA SAMALLE PÄIVÄLLE TÄSTÄ : NOPEA APU

UUSPERHE JA ÄITIENPÄIVÄ: YKSIN

Muistammeko uusperheessä muistaa myös bonusäitiä äitienpäivänä? Voisiko jopa biologinen äiti muistaa ja kiittää häntä? Mitä se vie pois? Keneltä?

Äitimyytti, hyvästä, pyyteettömästä biologisesta äidistä elää ajatuksissamme, sisäisissä vaatimuksissamme ja mielikuvissamme. Tämä nostaa biologisen äidin illuusiomaiseen asemaan, jossa itsen ja omien tarkoitusperien tarkastelu on poissa, mihin ei mahdu itsekkyyttä tai omien etujen tavoittelua. Ikään kuin nainen saisi hedelmöittyessään jonkin syvän jumalallisen tietoisuuden elämästä, joka poistaa hänen vajavuutensa, traumansa, itsekkyytensä, erehtyväisyytensä, ihmisyyden raadollisuuden. Hänestä tulee äiti, laupeuden ilmentymä, Äiti maa, hyvyyden ja elämänlähteen antaja, maamme ja kansakuntamme pelastaja. Hänellä on täydellinen viisaus ja tietämys viattomien lasten näkökulmasta kaikkeen: itseen, ihmisyyteen, elämään, yhteiskuntaan, politiikkaan. Naisen varjo on siirretty myyteissä äitipuoleen, osaamattomuus ja avuttomuus isämyyttiin. Jaloudesta vielä astetta hienompi versio yksinhuoltajuuteen.

Näiden myyttien keskellä me äidit, lapselliset ja lapsettomat, puolikkaat ja kokonaiset, etäällä ja lähellä, tahdomme olla kovasti maailman täydellisimpiä äitejä, tai äitipuolia – bonuksia. Ja samalla tiedämme että juurikin epätäydellisyys on ainoa mihin riitämme. Riittämättömyys johtaa meidät ehkä myös syvemmälle: epäterveeseen häpeään, jossa koemme, ettemme kelpaa itsenämme tai syyllisyyteen, jotka johtavat hyvittelyyn, asioiden peittelyyn, ulkokultaisuuteen tai toisten halveksuntaan.

Uhriutuminen ja martyyriys äiteydessä on rumaa. Marttyyriäidillä on vankkumaton usko omaan moraaliseen ylemmyyteen. Hän kokee olevansa oikeassa, toisten yläpuolella, jossa hän voi tuomita muita ihmisiä, isejä ja bonuksia omasta hyvyydestään käsin. Marttyyrin oma elämänilo voi myös olla kadoksissa ja siksi muillakaan ei saa olla nautittava, hauskakin elämä, vanhemmuus. Uhriutuva äiti antaa ymmärtää että hänellä ei ole valtaa omaan elämäänsä. Hän sysää vastuun toisten tai kohtalon harteille. Syyllistää muita ja esittää jaloa. On kiva olla uhri. On kiva ettei tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästä. On hienoa kantaa kirkasta kruunua: olla koko elämänsä lasten eteen uhraava äiti. Uhrautuvan ja marttyyriäidin vastakohta on syyllistymätön, terveellä itsetunnolla varustettu vanhempi, joka tekee tarpeellisen ja uskaltaa sitten sanoa: ”Olen riittävän ok, en täydellinen. Minä riitän tällaisena ja kaikki muutkin saavat olla sellaisia kun haluavat.”

Vanhempi antaa omalla esimerkillään lapsella mallin aikuisena olemisesta. Meistä kukaan tuskin tahtoo antaa lapselle mallin elämästä jossa tulee unohtaa itsensä, nousta toisten yläpuolelle tai lasten tullessa elämään unohtaa kaikki muu elämä. Tuskin myöskään kukaan tahtoo kuulla että oma rakas vanhempi on unohtanut kokonaan oman elämänsä hänen takiaan. Miten raskas taakka ja kiitollisuuden velvollisuus siitä lapselle annetaankin.

—

Äitiyden yksi tärkeimmistä tehtävistä on kasvaa lapsen ja elämän myötä itse. Äitiyden syvyyttä on ymmärtää omat haavat, kivut ja riittämättömyys äitiyden äärellä – ja kantaa ne siirtämättä niitä lapsiin.

Äitiyden kipeä tehtävä on ymmärtää, ettemme voi pelastaa lasta vaikeilta tunteilta, vaan meidän tulee antaa hänen tuntea ja kohdata elämä – ja seistä hänen rinnallaan. Äitiys ei ole suorittamista. Äitiys ei ole kilpailemista. Äitiys on mitä suuremmissa määrin rakkautta, jossa mahdollistamme lapsellemme mahdollisimman monta rakastavaa aikuista. Äitiys on rakkauden antamista vaikeilla tavoilla: nähden pienten kipukohtien sijana isoja kokonaisuuksia. Äitiys on oppimista itsestä, enemmän itsensä näköiseksi tulemista ja sitä kautta esimerkkiyttä lapselle.

Äitiys on sitä, että osaamme väistää oikeassa kohdassa ja olla tavoitettavissa toisessa hetkessä. Äitiys on hiljaisia kyyneliä, huokauksia. Äitiys on toisten aikuisten arvostamista: Lapsen isän, äitipuolen, opettajan tärkeyden arvostamista. Äitiys on sykäkhdyksiä sydämessä. Äitiys on rikkinäisyyttä, epätäydellisyyttä. Sillä sitä kautta näytämme lapsille, ettei heidänkään tarvitse olla täydellinen. Äitiys on kannattelua ja irtipäästämistä. Äitiys on aina vähän rikki ja sitä kautta ehjä. Äitiys on hiljaista lempeää rakkautta ilman itsensä korottamista.

—

Äitiyttä on sinussa, minussa, lapsellisella, lapsettomassa, kokonaisessa ja puolikkaassa, etä- ja lähivanhemmassa. Se on meissä naisissa, jokaisessa. Äitiyden ajatus voisi olla äitejä, äitihahmoja ja naisia yhdistävä. Etenkin silloin kun heitä yhdistää samat lapset.

Moni äiti, äitipuoli, etä-äiti tai äiti, joka haluaisi olla äiti muttei ole saanut lasta, jää tänäkin äitienpäivänä yksin. Monen naisen kyynel tai vaikeat rakkauden teot jäävät Ilman huomiota, ilman kiitosta, ilman nähdyksi tulemista, arvostusta. Mutta mitätöinti, halveksuminen, väheksyminen ja virheet muistetaan. Omistan tänä äitienpäivänä tämän kirjoituksen teille uusperheellisten bonusäidit, te hienot, upeat naiset. Teille hiljaiset ”äidit”. Kaikenlaiset kauniit. Rohkeat ja raadolliset. Hyvää äitienpäivää!

—

Korona 2: en luota eksään!

mennessä Taru Meritie | huhti 4, 2020 | Yleinen

Moi

Mä olen Pasi. Olen voimaton. Lapset on mulla viikko-viikko systeemillä. Olen mielestäni aika tarkka noista koronaohjeista. Mun puoliso, Eerika on myös. Ja tietenkin mun eksä Ronja on kanssa. No, sehän on hyvä, kun kaikki on tarkkoja. Mutta kun kaikki on eri tavalla tarkkoja. Yhdelle käsienpesu on tärkeä, toisella täyseristys. Kolmannelle riittää täysdesinfiointi, ja kavereiden kanssa saa olla ja toiselle kavereita ei saa yhtään tavata. Nyt sitten kiistellään tuleeko lapset ja eikö tule ja kuka päättää ja mistä päättää. Ollaan luettu tapaamislakia ja THL:n koronaohjeistukset jotka osaan kohta ulkoa. On konsultoitu lakimiestä ja asiantuntijaa. Ja kukaan ei vittu sano mikä on oikein.
Ja kyllä minä tämän jaksaisin. Mutta nyt Eerika mököttää. Ollaan riidelty kolme päivää. Nyt parisuhdekin voi huonosti. Yt:t painaa päälle ja olen ihan yksin. Olisipa joku, joka ymmärtäisi minua. Korona. Mikä kirosana.

—–

Koronakriisin vaikutukset perheeseen ja parisuhteeseen ovat totta monessa perheessä. Vaikka itse koronaa ei perheessä ole, sen uhka voi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita muita haastavia asioita, luottamattomuutta, arvostusta, asemaa perheessä.

Jos uusperheen ja biologisen vanhemman välit ovat tulehtuneet, voi yhteistyössä tehty lasten auttaminen olla haastavaa. Molemmat osapuolet kokevat olevansa oikeassa ja eletyn historian
sattumiset, luottamattomuus ja arvostuksen puute nousevat pintaan.

Koronah aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla luonnollinen tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Toisessa perheessä virnaomaisohjeiden noudattaminen ja tulkinta voi olla erilaista, emmekä tiedä miten suhtautua tähän. Mikä olisi oikein.

Kun emme pysty itse ratkaisemaan tilannetta etsimme apua ja ratkaisuja viranomaislähteistä. Mutta tällä hetkellä myöskään viranomaiset anna kovinkaan kattaviavastauksia koronan ja uusperheen tilanteeseen. THL on ohjeistanut uusperheitä tapaamisissa jotka koskevat karanteenia ja koronaa. Lue lisää ohjeista tästä linkistä.

THL:n suositukset ovat kuitenkin suosituksia, ja ne ovat pohjautuvat pitkälti vanhempien yhteistyöhön ja tulkintoihin asioista. Kun emme löydä yksiselitteistä ratkaisua tilanteeseen, johtaa se edelleen turvattomuuden lisääntymiseen, ja avuttomuuteen: elämämme isot asiat eivät ole käsissämme.

Kun ihminen kokee itsensä turvattomaksi, hän menee mentaalisella tasolla hätätilaan. Hätätilassa ihminen joko hyökkää, jähmettyy tai vetäytyy. Usein, vaikka turvattomuuden kohde olisi esimerkiksi korona tai vaikkapa toisen biologisen vanhemman käyttäytyminen, hätätilareaktio kohdistuu lähellä olevaan ihmiseen: puolisoon. Ja kun joko hyökkäämme, vetäydymme tai jähmetymme, se aiheuttaa puolisossa turvattomuutta ja myös hän menee hätätilaan. Puolison hätätila taasen aiheuttaa meissä turvattomuutta ja näin kehä on valmis: Ulkopuolinen uhkaava tilanne muodostuukin riidaksi parisuhteeseen.

Koronaepidemian aikaan avuttomuuden tunne suhteessa elämäämme, ulkopuolisen vallan, johon emme voi vaikuttaa (eksän käyttäytyminen, koronavirus) voikin siis kääntyä riidaksi parisuhteessa. Ja näin jäämme yhä enemmän yksin.

Hätätilakierteen tunnistaminen voi auttaa siihen, että jo muutenkin haastava tilanne ei tule vielä haasteeksi parisuhteeseenkin vaan parisuhteesta tulee voimavara haasteiden keskellä.

Kuinka teidän hätätila kehänne muodostuu?

Mitä enemmän minä ________________________________, sitä enemmän sinä __________________________________

Ja sitten, mitä enemmän sinä ______________________________, sitä enemmän minä __________________________________, ja niin syntyy hättilakehämme.

Miten voisitte katkaista kehänne?

Kun sinä ________________________________ minä voisin. __________________________________

Ja kun minä ______________________________, sinä voisit __________________________________.

Korona, lasten tapaamiset ja uhilta suojaaminen on usein haastava tilanne , jossa ei ole yksiselitteisiä vastauksia, emmekä voi kaikille asioille mitään. Avuttomuuden ei kuitenkaan tarvitse rikkoa parisuhdetta. Kun tunnistamme, että olemme turvattomia ja sanoitamme puolisolle tätä, yhdessä tilanteen hyväksyen ja toinen toisista turvaa hakien, ulkopuolinen uhka ei muut parisuhdetta repiväksi, vaan sitä yhdistäväksi tekijäksi ja riitelyn sijaan voimme hakea toinen toisistamme lohtua.

Kuljen rinnallanne antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045 -6616775. Jos vastausta ei kuulu tarkistathan myös roskapostikansion ja gmailissa tarjouskansion.

-Isän ei tarvitse muuttua äidiksi – eikä olla naisen jatke-

mennessä Taru Meritie | marras 7, 2019 | Yleinen

Moi mä oon Pekka. Päivä on nyt ohi. Mun vaimo Tuija on koneella. On mun ilta hoitaa lapset. Tai itseasiassa kaikki illat on. Olen ihan helvetin väsynyt. Työpäivän jälkeen kotityöt tuntuu raskaalta. En tajua miksi mun pitää tehdä nämä kaikki jutut. Tai tiedänhän mä. Koska vaimo on raatanut lasten kanssa aamusta alkaen. Ja hän on niin paljon väsyneempi.Tai ääneekkäämpi. Ja minä tahdon auttaa. Kantaa korteni kekoon. Mutta olen silti helvetin raato. Tosin sitä ei kannata sanoa ääneen: Alkaa kilpailu siitä kumpi meistä onkaan väsyneempi ja kuinka mä saan käydä töissä ja miten tuollainen työpäivä olisi vaimolle lomaa. Mutta mulle se ei ole. On ihan jes käydä töissä. Mutta joudun olemaan siellä skarppina. Koko ajan. Ja se on helvetti työ, ei lepokoti.

Ja toki mä haluan tehdä rakkauden tekoja mun vaimolle. Haluan auttaa. Olla uuden sukupolven osallistuva isä. Mutta miksi tämä tuntuu kurjalle? Miksi tuntuu että tämä on toinen työmaa? Miksi musta tuntuu ettei isyys ole mun juttu? Vaikka pitäisi. Ja rakastan lapsia. Tuntuu etten tiedä mitä isyys on, ja olen vain vaimoni apupoika. En mies. Tahdon perkele olla MIES. Mutta en jaksa riidellä. Joten olen hiljaa, myönnyn ohjeisiin. Suoritan. SE on helpompaa. Ettei tule riitaa.
Ja mä yritän. Yritän toteutttaa ne ohjeet niin hyvin kuin mahdollista. Ja jos olen epävarma, kysyn. Mutta se on usein väärin. Saan huudon että enkö osaa lainkaan ajatella aivoillani. – Juu osaan mä. Mutta tahdon tehdä kuten hän haluaa. Ettei sitten tule taas sanomista. Ja kun hän huutaa mä tiedän vielä vähemmän. Lamaannun.

Sängyn laidalla istuva isä peittelee pojan ja huokaa. Isä-poikahetki muuttuikin jälleen suorittamiseksi.
-Kaikki se ihanuus jota tahdoin lapselleni antaa hukkui ohjeiden noudattamiseen. Milloinkohan saisin tehdä niitä meidän poikien juttuja. Olla vapaa ohjeista. Olla minunnäköinen isä.
Milloin riittäisin minuna?-

Koetko miehenä, ettet saa olla sinä? Harjoitella, kuulostella, tehdä omin tavoin? Olla isä sellaisena kun sinä ajattelet että isä on. Toteuttaa isyyttä niin kuin tahtoisit.Tai ehkä et kuule, tiedä, mitä sisimpäsi sanoo isyydestä. Sillä ulkoa tulevat ohjeet ja vaatimukset huutavat niin kovaa, että ne peittävät sen alleen? Nainen on löytänyt käytänteet perhe-elämään. Ne ovat toimivat ja järkevät. Nainen on tutkinut kaiken. Mutta…….jostain syystä isyys, miehenä oleminen tuntuu haastavalta. Ei omalta. Epämukavalta. Kaipaukselta.

Nykypäivän tasa-arvoista perhe-elämää opetellessamme mies voi ajautua vaimon apupojaksi, jossa vaimo kertoo, mitä ja miten asiat tulisi kotona tehdä. Millainen sinun tulee olla, että olet mies. Millainen sinun tulee olla, että olet riittävän hyvä isä. Nainen kontrolloi kaikkea, toivoo apua ja pohtii miksi mies jähmettyy, hiljenee, eikä ohjaudu itse, omatoimistesti. Nainen kokee raskaaksi, että joutuu ohjeistamaan toista aikuista. Olemaan hällekin äiti, kannattelemaan koko perhettä. Omien totuttujen ja hyväksi havaittujen toimintamallien keskellä hän ei kykene irrottamaan otettaan vastuusta, levähtämään ja antamaan tilaa toisenlaiselle toteutustavalle, tai toisenlaisille lopputuloksille. ”Jos teet kotityöt, teet kuten minäkin tai et tee ollenkaan.” Kodin velvollisuuksien, kasvatuksen, siivouksen, pyykkivuoren keskellä nainen ärsyyntyy, tiuskii, sanattomin elkein ilmaisee tyytymättömyyden. Ja kun mies arkaillen pyrkii auttamaan, on naisen väsymys jo niin syvä, että hän ei kykene rakentavaan keskusteluun, vaan kivahtaa, käskyttää ja ohjeistaa: antaa etukäteen tarkat ohjeet, kuinka, miten ja milloin mikäkin asia tulee tehdä. Ja mies tekee. Kun tahtoo auttaa.

Nainen kertoo miten miehen tulee olla mies . Äiti kertoo kuinka isän tulee olla isä.

Ja lisäksi vaateita voi tulla myös entiseltä puolisolta tai teini-ikäisiltä lapsilta, äidiltä, appivanhemmilta, yhteiskunnalta. Uusperheessä ilmiö näkyy usein joko entisen puolison kontrollointina, mitä isän tulee tehdä, että hän on riittävän hyvä isä. Tämä voidaan pahimmillaan syöttää myös totuudeksi lapselle:
isä välittää sinusta vain jos tekee/ostaa/käyttäytyy kuten lapsi tai toinen vanhempi tahtoo. Tällä riistetään lapselta isän rakkaus, ja hänen sisälleen tulee tieto, ettei hän ole tärkeä ja arvokas isälle.
Toinen yleinen tapa on biologisen vanhemman hyväntahtoinen tapa pyrkiä liittämään lapsi ja uusi puolisonsa yhteen kertomalla mitä bonusvanhemman tulisi tehdä tai tulisi käyttäytyä lapsen kanssa. Tällöin biologinen vanhempi kuitenkin asettuu lapsen ja aikuisen väliin ja suhteesta ei tule luonnollinen ja aito, vaan biologisen vanhemman miellyttämisen tapa.

Tämän pyörityksen ja vaatimusten äärellä mies kokee itsensä ehkä avuttomaksi, tai ylimääräiseksi. Hän pyrkii täyttämään kaikkien toiveet, kadottaa itsensä, väistyy ja passivoituu. Ja kun mies vetäytyy ja hiljenee, vaimo kokee turvattomuutta ja hakee sitä lisää kontrolloimalla kaikkea, ottamalla lisää vastuuta. Mies katsoo aikansa, kunnes ei enää katso. Lähtee pois henkisesti tai fyysisesti. Lamaantuu tai hermostuu. Tämän myötä naisen turvattomuus jälleen lisääntyy. Ja kehä vahvenee.

Vahvat naiset ovat yhteiskuntamme ylpeyden aihe. Se on pelastanut meidät, maamme on siitä ylpeä. Mutta tämä asetelma, joka sodan jälkeen auttoi naisen selviämään omalla tavalla ja miehen toisella, jätti sisälle myös paljon turvattomuutta ja yksinpärjäämisen taakkaa. Taakkaa, jota emme enää tänä päivänä tarvitsisi.

Myyttien purkaminen on arjen tapojen purkua. Se on maalaisjärjen haastamista ja kyseenalaistamista. Se on pysähtymistä juuri siinä kohdassa, kun ei tee mieli pysähtyä. Kun sinulla on tarve huokausten saattelemana kontrolloida ja ohjeistaa miestäsi kodin asioiden äärellä, mitäpä jos antaisit tänä iltana hänelle vapauden tehdä asiat kuten hän haluaa? Ehkä voisit kysyä miten hän haluaisi illan lasten kanssa viettää, millainen isä hän lapsille haluaa olla ja mitä tukea hän tarvitsee siihen vaimoltaan.
Mitä jos isäinpäivälahjasi tänä vuonna olisikin isän vapautus olemaan hän. Riittävä ja ainutlaatuinen persoona. Isä.

”

Äitipuoli ulkopuolisena omassa elämässä

mennessä Taru Meritie | loka 27, 2019 | Yleinen

”Joo, mä olen Viola. Lapseton etä-äitipuoli. Tai bonusäiti, niinkuin joku sanoo…En kyllä tiedä missä kohtaa noi huomaa, että olisin bonusta, jotain lisää, olisinpa edes sitä puolikasta. Nyt taidan olla vain liikaa…. tai ylimääräinen.

Mulla on tässä lasi viiniä… on ilta ja muut nukkuu.

Tätä valkkaria me juodaan muuten iltaisin yhdessä, kun nautiskellaan elämästä, minä ja mun mies, Esa. Nyt ei nautiskella. Esa meni jo sänkyyn. On jotenkin etäinen. Aina kun sen tyttö, Senja, tulee, se sulkeutuu. Ei se edes halaa mua silloin. Ei koskaan Senjan nähden. Paitsi jos leivon. Se tykkää, kun olen lämmin ja herttainen Senjalle. Sellainen pullantuoksuinen. Ja minä yritän olla. Vaikka mieluummin tuoksun Chanelin Number vitoselle kuin kardemummalle.

…Siitä tulikin mieleen, että taidankin laittaa Senjalle huomenna oikein kivan aamiaisen. Sellaisen mitä itse sain lapsena, äidin laittaman. Äiti leipoi sämpylät ja antoi kaakaota. Sillä jos vain vähän enemmän yritän… jos vain vähän jaksan… Kyllä Senja mua sitten rakastaa. Tai edes tykkää… Ja miksi ei: Olenhan mä tosi kiva.”

Makuuhuoneessa, peiton alla, Senja, 14-vuotta lähettää äidilleen viestin: ”Isä ei taaskaan tehnyt mun kanssa mitään. Se on vain ton Violan kanssa. Tahdon sun luokse äiti”. Ja äiti kotona lohduttaa ” Voi kulta, yritä jaksaa. Se Viola on sekoittanut isäsi pään. Pyydä että iskä lähtee sun kanssa pitsalle, ihan te vaan kaksistaan. Iskä tykkää pitsasta, se Viola vihaa pitsaa. Ja kun tulet kotiin mennään yhdessä leffaan ja syömään. Äiti rakastaa sinua.”. Kotona bioäiti hymyilee. ”Minä tiesin: Ei tuosta mitään tule. Eroon päätyy ja se on ihan oikein kaikille niille. Kyllä Esa sitten vihdoin näkee, mitä menetti, minkä jätti. Miten hyvä äiti hänen lapsillaan onkaan. Minuun niin sattuu että hän otti noin nuoren…ja kauniin. Sattuu, mutten tunnusta, oikein edes itselle.”

Tulee aamu. Sämpylät ja kaakao odottavat perhettä. Meidän perhettä. Esa hymyilee: pitää siitä, että olen ottanut paikkani äitinä. Hymyilen takaisin. Tästä tulee hyvä päivä. Tänään tämä onnistuu. Tämä on varmaan se kerta, kun kaikki kääntyy. Nieleminen on loppu, rakkaus tulee kotiin. Tyttö hymyilee, halaa ja kiittää mua sämpylöistä. Ja sitten me höpsötellään, käydään vähän kaupoilla. Eikö vain? Näin se menee. Olisiko tämä vihdoin se kerta, kun kaikki muuttuu? Viimeinen uhraus, meidän rakkauden takia? Sitten mä olen äitipuoli, jonka hän esittelee kavereille, jota hän odottaa. Minä, Esa ja Senja. Yhdessä. The Happy Family.

No niin… sieltä se Senja nyt tulee. Ei katso muhun. E i se mitään. Käy kuitenkin syömään. Vai käykö? Se arvioi mun sämpylää, pyörittelee sitä käsissään. Maistaa hiukan kaakaota.

Niinpä niin … Siihen se nyt jää, mun rakkauspyörykkä, nypittyinä murusina, pöydällä ja lattialla. Eikä se edes siivoa. Enkä mä uskalla komentaa. Konttailen nyt tässä näiden kahden edessä, pyyhin pois rakkaushiput rätillä. Vähän itkettää, tuntuu kurjalle.”

Senja kopittelee jäljelle jäänellä sämpylällä ”Iskä – mennäänkö tänään pitsalle, vaikka heti aamusta. En tykkää sämpylöistä. ” Isä nyökkää ja hymyilee: ”Mennään vain kultaseni.”

Itkun tunne muuttuu vitutukseksi.

Mä vihaan pitsaa. Esa tietää sen. Eikä edes yritä ehdottaa jotain, joka kävisi meille kaikille. Se lukee lehteä, on kaukana musta, etäinen. Olen ilmaa. Me ollaan ilmaa….ei kun…

Mä olen ilmaa.

Pieni ulkopuolisuuden kipu, viilto sydämensopuissa häivähtää vain hetken muuttuakseen vihaksi: Puen lenkkivaatteet päälle ja syöksyn ulos, paukautan oven kiinni. Itku tulee kauempana.

Miten kauan jaksan vielä. Kuinka monta hymyä se vaatii, kuinka monta nielemistä. Että kuuluisin. Olisin osa.

Esa jää ihmeisään katsomaan perään: ”Mikä sille Violalle tuli? Olisi lähtenyt pitsalle meidän kanssa.” Tytär hymyilee hiljaa. Äiti kotona tekisi ehkä samoin.

——

Teksti on kuvitteellinen otos eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiin-

—

Uusperheen syntyessä äitipuolet pyrkivät usein olemaan täydellisiä äitejä. He eivät salli itselleen väsymistä tai raadollisia tunteita, vaan tukahduttavat ne ”paha äitipuoli” -leiman pelossa. Äitipuoli pinnisteleekin vaikeiden tunteiden ja haastavien asioiden kanssa usein vuosia. Hän sulkee silmänsä itseltään ja ihmisyydeltään ja pyrkii muuttumaan idylliksi, johon itsekään ei usko. Hymyn takana vaikeat tunteet tukahdutetaan, ne kertyvät sisälle, ja äitipuoli katkeroituu. Ilmiöiden keskellä äitipuoleus voi alkaa tuntua suorittamiselta, toisten miellyttämiseltä ja lasten kanssa oloon liittyy raskaus: kuulumisen ja arvostuksen tarve. Äitipuolen käyttäytyminen muuttuu ja äitipuoleudesta tulee taakka, ei ilonaihe. Lopulta taakasta tulee liian suuri ja uusperhe kriisiytyy. Äitipuoli saattaa kadottaa itsensä ja tunteensa.

Vaikeita tunteita äitiyden ja äitipuolen ristiriitaisten roolien, etäisyyden ja läheisyyden, hyvä ja pahan, äärellä on vaikea hyväksyä. Sekä äitipuolen, mutta myös kaikkien muiden. Äitihän on uskomusten mukaan hyvyyden, äitimaan kuvastuma: viaton, uhrautuva, kaiken lapsen edun kannalta ajatteleva elämänluoja. Äitipuoli taasen myyttien mukaan paha, tuhoava, itsekäs. Lapsi viaton ja isä poissa.

Uusperheen syntyessä sen jokaisen jäsenen, mutta myös heidän ympärillään olevien ihmisten (eksä, isovanhemmat, ystävät) rooli ja elämä muuttuu. On uusia ihmisiä, uusi elämäntilanne. Uusperhe onkin parhaimmillaan myös kasvualusta ihmisyyden äärellä: kuka olen tässä elämäntilanteessa, näiden ihmisten kanssa, suhteessa menneisyyteeni, suhteessa tulevaisuuteeni. Kuka olin ennen tätä, kuka haluan olla tulevaisuudessa ja ennenkaikkea: kuka olen nyt?

Kasvun lisäksi kipujen ja sattumisten nouseminen on yleistä. Uusperheen synty voi herättää uudelleen avioeron käsittelyn lapsissa, entisessä puolisossa tai itsessä. Tai kysymykset riittävyydestä naisena, lapsena, isänä. Pohdinnat, olenko tärkeä, kelpaanko, kuulunko perheeseen ovat tuttuja uusperheen perheenjäsenille.

Ilmiöt ja haasteet sekä pelot voivat sävyttää perheen arkea mietteissä, ajatuksissa. Ja tiedostamattamme voimme tulkita asioita näiden kautta, ehkä joskus vääristynein silmälasein: ”Hän sanoi kissa, vihaan kissoja. Taas hän ilkeilee minulle.” Toisaalta äitipuoli on hyvä ja turvallinen kohde sekä lapsille että biologiselle äidille projisoida tunteitaan, pettymyksiä, kasvukipua. Miellyttämisen ja oman roolin epävarmuuden kautta äitipuoli voi ”opettaa” ihmiset siihen, että hän saa olla tunteiden roskakori. Hän on hiljaa, yrittää ymmärtää, on rakentava. Aikuinen. Omat rajat siitä kuinka häntä saa kohdella, mitä hänestä saa puhua johtaa roskasanko-ilmiöön, jossa äitipuoli sallii itsensä ja elämänsä jatkuvan arvostelun ulkopuolisten taholta. Kaikki uusperheen tai lapsessa olevat haasteet pistetään uusperheen tai äitipuolen syyksi. Lähtökohtaisesti äitipuoli pyrkii miellyttämään, rakentamaan kulissia täydellisyydestään sekä itselleen, lapsille, puolisolle että ympäristölle. Hän nielee paljon, ja pitkään, usein vuosia. Jossain kohtaa mitta kuitenkin täytyy ja hermostuminen, lapsen kiittämättömyys tai pieni huomiotta jättäminen voi aiheuttaa reaktion, johon on tiivistynyt vuosien ajan kertyneitä tunteita. Reaktio voi olla suhteettoman suuri suhteessa tilanteeseen eikä ympärillä olevat ihmiset voi ymmärtää sitä. Näin paha äitipuoli -myytti saa vahvistuta.

Terve äitipuoleus, omanlainen sellainen alkaa rakentua, kun tiedostaa omat kipukohdat, ihmisyyden ja sen että riitän tällaisena, juuri nyt, juuri tässä kohdassa. Olen tärkeä merkittävä jäsen tässä perheessä. Ymmärrät ehkä oman mustasukkaisuuden tai riittämättömyyden tunteen. Jos samalla kykenee näkemään sekä lapsen että biologisten vanhempien kipukohdat ja käytöksen niiden päällä ja löytää ymmärryksen heitä kohtaan rikkomatta omia rajoja, on äitipuoleus löytämässä sydäntään. Tällöin asioita ei ota enää henkilökohtaisesti vaan näkee sen alttarin, jossa lapsi saa kipuilla elämän äärellä, ehkä ensi kertaa. Ehkä lapsella on ensikertaa turvallinen perhe, turvalliset, riittävän hyvinvoivat aikuiset ympärillä, joihin tämä kaikki haukkuminen, ignooraus ja kipu mahtuu. Ja hänen tarpeensa on vain rakkauden tarve. Ilman isän tukea äitipuolen on kuitenkin vaikea, jopa mahdotonta, rakentaa ehyttä äitipuoleutta. Lopulta isä antaa äitipuolelle mandaatin olla äitipuoli lapsilleen ja kertoo, miten uusia perheenjäseniä saa kohdella.

Ja sitten: Äitipuolikin tekee virheitä, on joskus väärässä, erehtyy. Mutta niin me teemme. Usein äitipuoli on liian ankara itselleen. Ikään kuin perheen olemassaolon oikeus, äitipuolen olemassaolon oikeus tulisi onnistumisen, lapsen pinnallisen onnellisten tunteiden ja täydellisen idyllin myötä. Rosoisuutta, sattumista, itkua ja kipua ei uusperheessä saisi olla. Mutta jokaisessa elämässä, jokaisessa perheessä, niin ydin- kuin uusperheessä, niin bioäitiydessä kuin äitipuolikkuudessa, niin naiseudessa, lapsuudessa on kuitenkin kaikissa omat kuoppamme. Kenenkään tie ei ole täydellinen, virheitä tehdään: joskus niistä opitaan, joskus ei. Se on elämää, se on ihmisyyttä. Asioiden ääneen puhuminen, virheiden myöntäminen, anteeksipyytäminen ovat lahjoja, joista lapsi oppii, että hänkin saa olla epätäydellinen.

Äitipuolen ja uusperheen on hyvä muistaa, että myös heidän elämässään on paljon asioita, jotka eivät johdu uusperheestä, vaan normaalista lapsen tai aikuisen kehityksestä, oman identiteetin ja kasvamisen vaiheista, naiseudesta, ehkä työstä tai ihan vain ihmisyydestä. Uusperhe, omat virheet ja onnistumiset, eivät ole syy tai seuraus kaikkeen. Ja joihinkin asioihin on. Ja sekin on ihan ok.

Ja sinulle äitipuoli, bonusäiti sanoisin: Sinulla on oikeus olla perheessäsi juuri sinuna, merkityksellisenä arvokkaana itsenäsi. Sinä riität. Niin kuin jokainen perheenjäsen riittää.