Teini ja uusperhe: Teini haastaa uusperheessä
© Taru Meritie, Uusperhe.fi
Moi.
”Tämä on niiiiin paas……..kaaa….Minä yritän pitää kotimme edes jotenkin siedettävänä, mutta täällä on kasa teinejä, jotka eivät välitä mistään mitään. Täällä on banaanikuoret sängyn alla. Ja likaiset sukat haisemassa. Yhden teinin huoneesta kannoin 7 lautasta ja kasan roskia. S-e-i-ts-e-m-ä-n. Yksi teini roikkuu isässään kuin 3-vuotias ja lirkuttelee sille niin että saa kaiken läpi. Toinen on saippua, josta ei saa irti yhtään mitään. Meillä oli lasten kanssa ennen niin kivaa. Mihin se katosi? Mihin hävisi ilo ja keveys?
Miten minä tähän elämään jouduin?
Minua ahdistaa. Ahdistaa ettei teineiltä vaadita ja heitä passataan. Ahdistaa että heidän tekemisiään ei valvota ja vaikka joskus yritettäisiinkin pyytää jotakin, ei sitten katsota loppuun saakka, että he tekisivät asiat. Kun vain vetkuilee tarpeeksi, niin ei tarvitse. Yritin pitkään olla ystävällinen ja purra hammasta. Etten olisi se paha äitipuoli. Yritin ohjeistaa hyväntahtoisesti miestäni kasvatuksessa, mutta vaikka mitä sovittiin, niin ei ne pidä. Ennen raivoistuin siitä. Nyt en osaa edes sitä. En uskalla.
Saan palautetta jatkuvasti, että olen kireä, tiukkapipoinen niuhoittaja. Että minua pelätään. Minua? Ei minua ole koskaan kukaan pelännyt. Miten olen muuttunut niin paljon? Minä kyllä yritän hymyillä, yritän etsiä positiivisia asioita. Ja kun minä hymyilen, on kaikki hyvin. Eli ongelma on minussa. Minun pitäisi vain niellä, kaikki. Se että ei tervehditä, se että ei edes vähän siivota omia jälkiä. Minun täytyy asennoitua. Minä olen ongelma. Jos vain olisin ihana lempeä pullantuoksuinen nainen, joka kulkee rätti kädessä teinien perässä, rakastaa ja siivoaa. Niin tämä olisi happy family. Ja minä nielen. Nielen, nielen, nielen…. ja ahdistun.
Syvällä sisimmässäni koen, että ongelma on minun miehessäni. Hän pelkää noita teinejä. Että ne eivät tykkäisi siitä enää. Tai ettei ne enää kävisi. Hylkäisivät isän. Ajatelkaa. Hän pelkää lapsiaan….
Mutta enkö minä saa olla olemassa? Enkö olekaan nyt se kovasti kaivattu aikuinen, joka saa myös edes täällä omassa kodissa päättää jostain. Että edes vähän kunnioitettaisiin toisia. Että ripaus voitaisiin tunnustaa että minullakin on tarpeita. Niin kuin edes siedettävä koti. Ei tiptop-siisti. Mutta siedettävä. Kun muuten niin moni asia menee lasten ehdoilla. Lasten, jotka eivät edes ole minun. Tämä talo on lasten johdossa. Silmiin ei katsota ja puhelin on kasvanut kiinni käteen. Jos kuulen sanan huomenta, olen siitä niin iloinen. Tunnen itseni piiaksi. Ulkopuoliseksi. Eikä minulla ole tilaa hengittää. Katselen jo netistä asuntoja. Kotia, paikkaa, jossa voisin olla vain minä, hengittää vapaasti, laittaa tavarat juuri niille paikoille, kun haluan – ja ne olisivat siellä.
Meidän parisuhteemme on ihana, rakkaus on ihanaa. Kun ollaan kaksistaan. Mutta onko se kaiken tämän arvoista? Koen että yritän vain selviytyä. Joka toinen viikko yhtä selviytymistä. Onko loppuelämäni tällaista? Olenko valmis olemaan poissa itsestäni, poissa elämästäni joka toinen viikko.
… Niin. Ja unohdin esitellä itseni: Minä olen se maankuulu paska äitipuoli. Oikeasti. Olen.”
Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu kenkään yksittäisen ihmisen tositapahtumiin
Vallanhakuinen, taantuva tai manipuloiva (mutta sisimmässään herkkä ja epävarma) nuori haastaa myös uusperhettä
Teini ja uusperhe on haastava yhdistelmä. Haasteita tuo mm kaksi kotia, joiden kautta teini voi uhkailla, ettei enää asu toisen vanhemman luona, ellei saa haluamaansa. Tämä voi johtaa pelkovanhemmuuteen. Myös vieraannuttamisen ilmiöt, joiden vuoksi teini voi oireilla tai osoittaa vihaa uusperheessä. Ikäkauden tuomat epävarmuudet jotka liittyvät myös usein kuulumiseen, myös uusperheessä ja voivat näyttäytyä joko jonkun ihmisen ignooraamiseen, eristäytymiseen tai kilpailuun vaikkapa uuden puolison kanssa. Kasvatuserimielisyydet toisen biologisen vanhemman kanssa voivat olla haastavia, ja toisen vanhemman vähättely, tai kilpailu siitä, kuka on ”kiva”, parempi tai luotettavampi vanhempi heijastuvat lopulta nuoreen turvattomuutena.
Lapsen siirtyminen murrosikään voi tuoda eri tavalla näkyväksi myös uusperheen haasteet. Ennen niin valoisa, tunnollinen ja kiltti nuori voi sulkeutua, olla pahantuulinen, töykeä tai välinpitämätön. Empatiakykyä ei ole, eikä toisia oteta huomioon. Murrosikäinen haastaa rajoja, etsii identiteettiään sekä hamuaa valtaa ja voi myös taantua.
Vallanhaku on normaalia ikään kuuluvaa opettelua elämästä. Aikuisen tehtävän on kuitenkin asettaa lapsi paikalleen, turvaan: kunnioittaen hänen persoonaansa mutta asettaen turvalliset rajat. Nuori tarvitsee lempeää ja kohtaavaa aikuista, joka ymmärtää asemansa, ja uskaltaa olla aikuinen. Ei taannu toiseksi teiniksi. Ei pelkää lasta, eikä pelkää sitä, että lapsi ei ehkä pidä hänestä. Myös aikuisen, joka ei ohjaudu syyllisyydestä käsin pyrkien miellyttämään. Aikuisen, joka jaksaa kerta toisensa jälkeen kysyä mukaan, vaikka nuori kieltäytyisikin. Nuori tarvitsee tiedon, että kuuluu joukkoon ja tilaa saada valita, ettei kuitenkaan osallistu.
Ohjaako pelko tai syyllisyys vanhemmuuttasi?
Joskus lasten biologiset, eronneet vanhemmat, tai toinen heistä, voi ”kilpailla” lasten suosiosta, häivyttääkseen omat kysymykset vanhemmuudesta. Myös syyllisyys siitä, ettei ole lapsen elämässä koko ajan tai on aiheuttanut lapselle avioeron kautta haasteellisen elämän, voi värittää vanhemmuutta. Näissä tapauksissa rajojen asettaminen ja pettymyksien tuottaminen nuorelle voi olla vaikeaa. Toisaalta nuori voi myös, ikäkautensa mukaisesti, irrottautua biologisesta vanhemmista ja uhkailla ettei tahdo enää nähdä vanhempaansa, ellei häneen tahtoonsa suostuta. Myös entinen puoliso voi tehdä samaa: ellei isä/äiti suostu siihen mitä entinen puoliso vaatii, hän voi vihjailla tai jopa uhkailla sillä, ettei toinen vanhempi ei näe lasta. Pahimmassa tapauksessa aseena käytetään vieraannuttamista, joka on erittäin vakavaa henkistä väkivaltaa lasta kohtaan.
Teini-ikäisen lapsen keskellä kaikkien aikuisen keskinäinen arvostus ja luottamus korostuu. Kun aikuiset kunnioittavat lapsen äärellä olevia vanhempia ja bonusvanhempia on lapsi turvassa. Jos välit eivät ole aikuisten kesken neutraalit, voi lapsi pyrkiä hakemaan valtaa tai manipuloimaan aikuisten keskinäisten ristiriitojen avulla. Hän voi käyttää aseena viattomuutta, ignoorausta, eleettömyyttä, uhkailua, sulkeutumista.
Toisessa ääripäässä nuori pyrkii pelastamaan omaan vanhempaansa ja kannattelemaan sopua.
Jos aikuiset eivät kykene seisomaan yhtenä rintamana nuoren edessä, luo se valtavan turvattomuuden hänen sisälleen. Samalla kun hän hakee valtaa, nuoren psyyke tarvitsee rajat ja turvan. Aikuisten yhtenäinen linja ja ennakoitavuus luovat perusteen sille, että lapsi ymmärtää oman rajallisuutensa ja hänen ei tarvitse kannatella ihmissuhteita. Samalla hänelle opetetaan, että hän on lapsi, eikä hänen tarvitse manipuloida ihmissuhteita saadakseen rakkautta. Vaan aikuiset antavat rakkautta ja rajat. Eikä kukaan häntä hylkää.
Lue lisää syyllisyys- ja pelkovanhemmuudesta näistä linkeistä:
- Teini ja uusperhe: Pelkovanhemmuus
- Teini ja uusperhe: Syyllisyysvanhemmuus
Teini ja uusperhe: nuori haastaa aikuiset
Uusperheessä lapsi voi pyrkiä liittoutumaan biologisen vanhemman kanssa bonusvanhempaa vastaan. Liittoumaa voidaan tehdä sekä muualla asuvan vanhemman kanssa että myös bonusvanhemman puolison, eli lähellä olevan vanhemman kanssa. Aikuisen rinnalle – tai jopa hänen yli, pyrkiminen on normaali osa kehitystä. Kaikkitietävä teini tulee kuitenkin asettaa omalle paikalleen: lapseksi. Ei alistamalla, mutta rajat vetäen. Näin vanhempi ottaa myös terveesti vallan itselleen – ja sitä kautta myös vastuun. – Näin teini asettuu turvaan.
Nuori voi myös kyseenalaistaa bonusvanhemman roolin, säännöt ja olemassaolon. Eritysesti jos jompikumpi biologinen vanhempi on kyseenalaistanut bonusvanhemman olemassaolon, tai oikeuden olla aikuinen nuorelle, lapsi voi kokeilla tätä keinoa. Hän voi pyrkiä myös syrjäyttämään bonusvanhemman ja nouseman vanhemman rinnalle toiseksi ”aikuiseksi”.
Hän voi käyttää välineenä lapsen viattomuutta, manipulointia, asioiden vääristelyä, uhriutumista tai pelkästään valtaa sanomalla ”en suostu”. Myös bonuksen täydellinen ignooraus on yleinen tapa.
Olisikin tärkeää, että vaikka kasvatuslinjoissa olisikin aikuisten kesken erilaisia näkemyksiä pyritään tukemaan ja luottamaan toisen arviointikykyyn vanhempana ja seisomaan yhtenä rintamana. Toisen aikuisen kyseenalaistaminen, haukkuminen tai panettelu lapselle luo lapselle turvattomuutta ja sekavuutta. Kahden eri kodin säännöissä voi kuitenkin olla eroavaisuuksia. Kunhan toiminta on johdonmukaista.
Usein irrottautuminen on vaikeinta läheisimmäksi koetusta aikuisesta ja hänen kanssaan syntyy eniten ristiriitoja. Konflikteja tarvitaan: niiden avulla nuori irrottautuu vanhemmasta ja luo pohjaa omalle identiteetille, joka on erillinen vanhemmasta. Nuori on myös hämillään ja epävarma itsestään. Selviytyäkseen niistä hän siirtää pienuuden ja epävarmuuden tunteet aikuisiin. Se voi ilmetä aikuisten halveksuntana, häpeänä heistä tai aikuiset voivat olla vain ärsyttäviä. On hyvä muistaa, että syy ei ole aikuisten persoonassa, vaan ärsyttävistä tai idiooteista aikuisista on helpompi irrottautua.
Joskus irrottautuminen omasta biologisesta vanhemmasta voi olla vaikeaa. Syitä voi olla useita. Lapsi on voinut kokea avioeron myötä hylkäämisen ja hän pelkää tiedostamatta uudelleen hylkäystä. Vanhempi voi myös pyrkiä sitomaan lastan itseensä, hakea hyväksyntää ja liittoumaa ja antaa näin lapselle viestin, ettei kestä lapsen itsenäistymistä ja erillistymistä. Lapsi jää vanhemman jatkeeksi tai kaveriksi. Hän voi kantaa huolta vanhemmastaan tai kokea hänet parhaaksi kaverikseen. Tällöin erillistyminen on lapselle turvallista tehdä suhteessa bonusvanhempaan. Bonusvanhemmalle tämä voi olla hyvin vaikeaa sillä asema ei ole niin vakiintunut kuin biologisessa suhteessa.
Uusperhe ja erilaiset kasvatusnäkemykset
Kahden aikuisen kasvatusnäkemykset voivat olla hyvinkin erilaiset, myös uusperheessä. Toinen voi olla lempeämpi ja joustavampi, joka voi näyttäytyä joskus myös epäjohdonmukaisuutena tai niin, että lapset voivat johtaa perhettä. Toinen aikuinen voi olla tiukka ja johdonmukainen. Tämä taas voi näyttäytyä liikana kontrollointina. Kun yhteistä kasvatuslinjaa haetaan, on hyvä ymmärtää, että pohjana aikuisuuteen tulisi olla tunnustettu asema. Kun bonusvanhempi tietää, että kuulun tähän perheeseen ja saan olla aikuinen lapsille, tehdä virheitäkin, tulee vanhemmuus luonnollisesti sisältä. Kun yritämme muuttua toisenlaiseksi kuin olemme, toisen takia, emmekä sisäisestä tahdosta, alamme keräämään sisällemme vihaa ja katkeruutta, joka voi sisältää myös itsevihaa ja uhriutumista. Lopulta tilanne kärjistyy ja kasvatushaasteista tulee parisuhdeongelma. Jos toiveena on, että toinen asettaisi tiukemmin rajoja, eikä toinen niin tee, johtaa se myös rajoja toivovassa aikuisessa hallinnan tunteen menettämiseen ja turvattomuuden tunteita ja hän voi kompensoida sitä ylikovalla tarpeella rajata ja kontrolloida. Näin hänestä tuleekin arvaamaton sillä koskaan ei tiedä, mistä hän räjähtää, tai mistä tulee sanomista. Näin ei-rajoja asettava aikuinen alkaa varomaan ja pelkää puolisonsa reaktioita. Joka taas johtaa yhä suurempaan turvattomuuteen kontrolloivan vanhemman osalta.
Tässä kohtaa kummankaan osapuolen vanhemmuus ei ole syvältä sisältä kumpuavaa aitoa turvallista vanhemmuutta. Perheessä on toimintahäiriö eikä kukaan voi hyvin. Silloin usein ammattituki voi auttaa siihen, että oma rooli, perheen säännöt, sitoutuminen, toisen kunnioittaminen ja kuuleminen, sekä riittävän hyvä vanhemmuus voivat toteutua. On hyvä myös muistaa, että kahden eri kohdin välillä voi olla erilaisia sääntöjä, kunhan säännöt ovat aina johdonmukaisia. Samoin myös kahden eri ihmisen vanhemmuus tai bonusvanhemmuus lapselle saa olla erilaista. Kunhan ne eivät riko tai halvenna toisen puolen vanhemmuutta.
Taru Meritie, Uusperhe.fi