” Minä valitsen lapsen puolen. Kyllä aikuisten täytyy osata käyttäytyä ja jättää omat tunteet taka-alalle… Tervehdys sinullekin: Olen Leena, 67-vuotta. Mummu poikani, Jarin, 43, lapsille. Jari on eronnut ja löytänyt uuden naisen. Tuo nainen, Laura, on muuttanut Jarin ihan kokonaan. Jari on jotenkin huumaantunut hänestä ja unohtanut kuka hän oikeasti on, ja mitkä hänen arvonsa ovat, arvot, jotka olen hänelle opettanut jo äidinmaidossa. Jari ei enää sovittele kaikkea ja ole hiljainen ja kiltti. Vaikka hän on ollut sitä koko elämänsä: Aina kuunnellut äitiä ja kunnioittanut mielipidettäni. Aina auttanut kaikkia ja laittanut lapset ja heidän äitinsä -ja tietenkin minutkin etusijalle. Nyt hän ei tee enää niin. Hän pyörii vain Lauran ja itsensä ympärillä. Ja haastaa kaiken lisäksi vielä riitaa.
Jarin ja hänen lastensa äidin, Tiian, ero oli minulle iso pettymys. Olimme heidän avioliittonsa aikaan aika etäisiä. Emme ennen oikein tulleet toimeen. Mutta eron jälkeen Tiia on tarvinnut paljon tukea. Hän lähestyi minua siinä kohtaa, kun poikani Jari löysi tuon Lauran. Se oli Tiialle niin vaikeaa. Hän oli huolissaan lapsista ja isän ja lasten suhteesta. Eikä suotta. Laura tuli sotkemaan Jarin.
Jari ei enää näytä välittävän lapsista ja eikä jousta niin paljon asioissa tavattuaan Lauran. Ja Jari on aina ollut mitä joustavin ihminen. Aina auttamassa. Miksi ei siis lapsiaan ja heidän äitiään kohtaan. Onhan hän sen nyt velkaa, herranjestas!
Minusta Tiia joutuu kantamaan kaiken vastuun lapsista, kun Jari vain nauttii tuosta onnen tuomasta huumasta. Se on kyllä tosi väärin. Yritän sitten auttaa Tiiaa parhaani mukaan ja ystävyytemme on syventynyt. Hän on vähän kuin tytär jo. Kyllä minä Tiia ymmärrän. Itsekin hoidin yksin lapset. Jari ei kuuntele minua, eikä Tiiaa. Miten tulisi olla lasten kanssa ja auttaa aina kun mahdollista. Heillä on kuitenkin lapset. Ja perhe!! Se uusi nainen, Laura, on huithapeli. Hyvä työ sillä on ja kaunis. Siihen se Jari varmaan lankesi. Niin kuin miehet yleensä. Kyllä niitä huithapeleja pyöri minun miehenkin ympärillä. Kyllä minä nämä tieidän… Laura käy kaiken lisäksi vielä kaiken maailman joogissa ja on kasvissyöjäkin. Pyh, sanon minä.
Ja nyt Jari vaatii – että minun pitäisi valita puoleni. Etten saisi kaveerata Tiiaa. Enhän minä ole eronnut Tiiasta! JA minä valitsen lapset! En koskaan ole haastanut kenenkään kanssa riitaa ja kaikki ovat tykänneet minusta. Näin tein omassa liitossanikin. Se sen pelasti. Että antoi osan asioista olla vain. Unohti. En siis tee sitä siis nytkään. Että olisin hankala. Vältän tuota Lauraa ja otan heihin etäisyyttä, kun Jari ei kerran kuuntele minua. Harmi. Mutta en enää tunnista Jaria siksi Jariksi, joka on minun poikani. Minulle tulee epämukava olo hänen lähellään. En voi enää hallita tilannetta. Onneksi minulla on lapsenlapset. Ja nyt myös Tiia. Kun hänellä on niin vaikeaa. Harmi että Jari ei sitä ymmärrä. Pitäisi nyt nuo seksisuhteet jättää taakse ja keskittyä lapsiin. Kun on kerran niitä hankkinut. Ei vanhemmuutta voi jättää noin vain tauolle joka toinen viikko. Jos Tiia tarvitsee apua lasten asioissa, se on ensisijaisesti Jarin tehtävä auttaa ja järjestää niin että hän pääsee paikalle. Oli sitten pesukoneen korjauksesta tai auton renkaiden vaihdosta. Jarin kuuluu tehdä ne. Koska Tiia kuljettaa autolla hänen lapsiaan ja pesee koneella hänen lastensa vaatteet.
Tämä on surullista. Teen tämän rakkaudesta poikaani, vaikka hän ei ymmärrä. Valitsen lapset, en häntä enkä nyt ainakaan Lauraa. Tiiaa tuen.”….
——
”Hei! Olen Jari. Ehkä te haluatte kuulla mitä minulle kuuluu. No, hyvää ja ei hyvää. Löysin Lauran, elämäni rakkauden. Ensimmäistä kertaa, näin 43-vuotiaana minulla on tunne, että tunnen itseni. Saan olla itseni puolella ja opetella sanomaan myös ei. 20 vuotta aikuiselämästä olinkin sätkynukke. Kuuntelin mitä muut halusivat, autoin kaikessa ja sopeuduin. Nielin, miellytin ja oli hiljaa. Ja jos exvaimolla oli paha olo tein kaikkeni, että hänellä olisi hyvä olla.
Tein niin myös eron jälkeen, koska minulla oli aikaa. Eksäni elää nyt yksin lasten kanssa. Minusta hänellä menee tosi hyvin: hänellä on omaa aikaa joka toinen viikko 6 päivää, kun lapset ovat minulla. Lisäksi hoidan lasteni harrastuskuskaukset pääosin kaikki. Hänellä on hyvä työ ja kiva asunto. Mutta jostain syystä hän kokee, että hänen elämänsä on tosi raskasta ja että minun elämäni hirmuisen kevyttä. Että hän kantaa kaiken vastuun. Näen asian vähän eri tavoin. Kannan vastuuni ja nautin lasteni kanssa olosta. En vain enää tee kaikkea kuten hän haluaa tai määrittelee. Kävimme uusperheasiantuntija Tarulla, ja Taru sanoi, että minä itse saan määritellä isyyteni ja millaista hyvä isyys on. Eksä ei voi sanelle sitä miten minun tulee olla. Se on antanut voimaa. Olen rajannut eksääni kauemmaksi elämästäni. Vaikka hän kyllä uhkailee ja yrittää myös mustamaalata Lauraa lapsille. Mutta keskityn nyt lapsiin, uuteen puolisooni ja elämäämme täällä. Äitini käytös harmittaa. En ymmärrä miksi hän kaveeraa eksäni kanssa, joka hankaloittaa jatkuvasti minun, hänen oman poikansa elämää ja uhkailee raha-asioilla ja kaikilla. Eksäni pyrkii siihen, että äitini valitsisi hänen puolen. Ja on tainnut siinä onnistua.
Olen myös käynyt läpi vähän elämääni ja pohtinut mikä on mitäkin. Huomaan että olen ehdollistunut yhteiskunnan, vanhempien ja ajatusten ”miten hyvä elämä pitäisi elää” -tavoille. Nyt kun ikää tulee, ymmärrän että tämä on minun elämä. Tahdon elää lopun elämääni minunnäköistä elämää, sellaista, jossa rakkaus ja läsnäolo ovat keskiössä. Sen perinnön tahdon myös lapsilleni antaa. ”
—–
-Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu kenkään yksittäisen ihmisen tositapahtumiin –
—-
Kun pari eroaa ja heillä on lapsia, joutuvat myös isovanhemmat tilanteeseen, jossa tulee pohtia, miten entiseen miniään tai vävyyn suhtautuu – onhan hän myös heidän lastenlastensa äiti tai isä. Monesti isovanhemmat ratkaisevatkin tilanteen pitämällä asialliset välit lapsensa eksään. Joskus kuitenkin eron jälkeen eksä syventää suhdettaan entisiin appivanhempiin.
Erityisesti silloin, jos ero on riitaisa tai siinä pyritään vaikuttamaan entisen puolison elämään, tilanne vääristyy. Tällöin taustalla, joko tiedostaen tai tiedostamatta pyritään manipuloimaan tilannetta niin että entiset appivanhemmat osoittaisivat eksälle, että hän on hyvä ja ihana ihminen – ja joku toinen, eli appivanhempein biologinen lapsi tai hänen uusi puolisonsa ei olisi.
Taustalla voi olla eksän pelko ihmisen evoluutiohistorian mukaisesta laumasta karkottamisesta. Historiassa naiset ovat vaihtaneet laumaa, ja laumat ovat näin muodostuneet miehen ympärille. Miehellä ei ole siis luontaista pelkoa laumasta poisjäämiseen. Nainen taasen irrottautuessaan laumastaan jää joko yksin tai sulautuu tosen miehen laumaan. Yksinäisyys on ollut historiassamme naiselle tuhoisaa. Eksä voi siis tiedostamattomassaan pyrkiä hallitsemaan laumaa, johon hän ei enää kuuluu, mutta johon hänen lapsensa kuuluvat. Pyrkiä olemaan lauman jäsen. Ja jos se ei onnistu entisten puolison tai lasten kautta, hän hakee väylää muista lauman jäsenistä -isovanhemmista.
Kun isovanhemmat syventävät suhdettaan eksään, joka vaikeutta heidän oman lapsensa elämää, on tilanne
hankala. Lauma-ajattelun mukaisesti lauman tulisi pysyä yhteinäisenä ja pitää omistaan huolta. Jos laumaan kuitenkin hyväksytään lauman yhtenäisyyttä uhkaavia tekijöitä, lauma hajaantuu. Jonkun on lähdettävä tai otettava etäisyyttä. Harmillisesti tämä jää silloin isovanhempien biologisen lapsen ja hänen uuden puolison osaksi.
Tilannetta voidaan katsoa myös kiusaamisen kautta. 7-vuotias poika ja tyttö ovat olleet hyvät ystävät päiväkotiaikana. Lapset lähtevät kouluun ja tyttö kavereineen aloittaa kiusaamaan systemaattisesti ja julmasti poikaa. Mitä tekee äiti?
Pyytäkö hän tuon poikansa entisen hyvän ystävän salaa omalta pojaltaan pullaa syömään, kun hän on niin kiva ja ehkä hänen elämäntilanteensa muuten rankka. Vai ottaako äiti etäisyyttä kiusaajaan tai puolustaa poikaansa. Puhun usein siitä, että äiti on aina äiti lapselleen, iästä riippumatta. Aikuisenakin meistä jokainen kaipaa tukea ja turvaa vanhemmalta ihmiseltä. Pyytetöntä rinnalla seisomista, asiassa kuin asiassa. Usein tällaiset henkilöt ovat omat vanhemmat. Tilanne muuttuu toisin päin vasta, kun fyysinen tai psyykkinen kunto vanhemmalla heikentyy, jolloin on aikuisen lapsen vuoro pitää huolta hänen vanhemmistaan. Mutta siihen saakka: Äiti on äiti ja lapsi on lapsi, kun tilanne on terve. Näin ollen vanhempien tehtävä tulisi olla seisoa oman lapsensa tukena tilanteessa kuin tilanteessa.
Jos kyse on eksän osalta vieraannuttamisesta tai huoltokiusaamisesta, niin kuin usein on, toisen vanhemman lähipiirin manipulointi on osa julmaa prosessia, joka on lopulta henkistä väkivaltaa pientä lasta kohtaan. Salliessaan tämän, isovanhemmat ovat väkivallan mahdollistajia. He ovat osana vieraannuttajan peliä ja antavat tiedostamattaan sekä lapsille että muille signaalin, että kohdevanhempaa ja hänen perhettään on lupa huoltokiusata tai vieraannuttaa. Isovanhemmille voi olla haastavaa nähdä ja puuttua tilanteeseen, jos vieraannuttaja käyttää lapsen etua tai viattomuutta, ehkä jopa lapsia tarinoissaan ja näin manipuloi, mitätöi, mielistelee, syyllistää tai kieltää toisen vanhemman tai hänen uuden puolisonsa arvon, riippuen siitä, mikä reitti kulloinkin johtaa parhaiten tavoiteltuun lopputulokseen hänen itsensä näkökulmasta. Ihmisen on vaikeinta tunnistaa julmuutta, jossa käytetään lapsia hyväksi: haluamme mieluummin löytää toisen selityksen.
Taktiikkana voidaan käyttää myös lumetotuutta. Valheellisten tarinoiden toistaminen eri muodoissa ja eri ihmisille luo lumetotuuden. Tutkimusten mukaan ihmisten käsitykseen totuudesta voi vaikuttaa helposti toistamalla jotakin väittämää. Edes äly ja analyyttisyys eivät suojaa tältä ilmiöltä. Usein toistettu väittämää uskotaan helpommin kuin täysin uutta vastakkaista tietoa. Selitys ilmiölle on se, että meidän on helppoa ja sujuvaa prosessoida tietoa, johon olemme jo törmänneet monta kertaa. Jos tämä totuus vielä hoitaa meidän omaa epävarmuuttamme tai pelkojamme tai vaille jäälle omassa historiassamme, otamme tiedon omaksemme kyseenalaistamatta sitä. Näin, pelastamalla henkilön, puolustamme omia sattumisiamme, oli totuus sitten mikä tahansa. Puolustaja joutuu aina väittämään vastaan, puolustautumaan ja tuomaan erilaisia näkökulmia. Hän on jo lähtökohtaisesta altavastaajan asemassa. Ja vielä enemmän, jos toinen vetoaa äidinvaistoonsa, naiseuteen, lapsen etuun tai viattomuuteen.
Joskus vieraannuttaja/huoltokiusaaja saa lähipiirin myös toimimaan omana kätyrinään, ja hän voi itse vetäytyä taka-alalle olemaan ”mukamas” ymmärtäväinen ja yrittämään parhaansa, samalla kun lähipiiri painostaa kohdevanhempaa muutokseen.
Kohdevanhempi voi reagoida siihen, että hänen lähipiirinsä ”veljeilee” ihmisen kanssa, joka hankaloittaa hänen ja hänen perheensä elämää ja pyytää lähipiiriä valitsemaan puolensa. Tällöin kohdevanhempi leimataan itsekkääksi tai lapselliseksi, sillä he haluavat vain olla kaikkien kanssa sovussa: ” Aikuisten tulee olla aikuisia ja jättää omat tunteet syrjään” on hyvin tyypillinen lause, jota lähipiiri käyttää. Vieraannuttamis- ja huoltokiusaamistilanteissa lähipiiri ei kuitenkaan voi asettua neutraaliksi. Kun kyseessä on lapset ja syvä monitahtoinen manipulointi sekä henkinen väkivalta lapsia ja toista vanhempaa tai hänen puolisoaan kohtaa, hymyilemällä ja olemalla ystävä vieraannuttajan kanssa on mahdollistajana: hiljaisella hyväksynnällä. Kuten kiusaamisessa: kun valitsee olla näkemättä/puuttumatta, on tehnyt valinnan.
Jos isovanhemmat ovat ystävystyneet lapsensa eksän kanssa, kehotan heitä pohtimaan, mitä
se tarkoittaa heidän oman biologisen lapsensa kannalta. Entä edesauttaako se tilanne uuden miniän liittymistä perheeseen? Mikäli välit ovat terveet eronneen parin välillä ja heidän uusien kumppanien välillä ei estettä tuttavallisuuteen ole. Kaikissa muissa tapauksissa etäisyyden otto on oikea ratkaisu. Se on myös lopulta lastenlasten etu: se että biologisen lapsesi uusi perhe voi perheytyä ja heidän perhettään rikkovalle toiminnalle asetetaan rajat. Vieraannuttamisen ja huoltokiusaamisen hiljaisella hyväksynnällä hyväksyt lastenlastesi henkisen väkivallan ja oman lapsesi sekä hänen perheensä kiusaamisen. Vain koska tahdot että sinusta tykättäisiin.
Tarvitsetko tukea tai apua vanhemmuuteen tai parisuhdehaasteisiin yksin tai yhdessä? Ota yhteyttä taru.meritie (at) uusperhe.fi tai 045-661 6775. Vastaanottoa sekä lähi- että etävastaanottona. (Jos vastausta ei kuulu, tarkistathan roskapostikansion ja gmailissa myös tarjouskansion.)
Äitimyytti, hyvästä, pyyteettömästä biologisesta äidistä elää ajatuksissamme, sisäisissä vaatimuksissamme ja mielikuvissamme. Tämä nostaa biologisen äidin illuusiomaiseen asemaan, jossa itsen ja omien tarkoitusperien tarkastelu on poissa, mihin ei mahdu itsekkyyttä tai omien etujen tavoittelua. Ikään kuin nainen saisi hedelmöittyessään jonkin syvän jumalallisen tietoisuuden elämästä, joka poistaa hänen vajavuutensa, traumansa, itsekkyytensä, erehtyväisyytensä, ihmisyyden raadollisuuden. Hänestä tulee äiti, laupeuden ilmentymä, Äiti maa, hyvyyden ja elämänlähteen antaja, maamme ja kansakuntamme pelastaja. Hänellä on täydellinen viisaus ja tietämys viattomien lasten näkökulmasta kaikkeen: itseen, ihmisyyteen, elämään, yhteiskuntaan, politiikkaan. Naisen varjo on siirretty myyteissä äitipuoleen, osaamattomuus ja avuttomuus isämyyttiin. Jaloudesta vielä astetta hienompi versio yksinhuoltajuuteen.
Näiden myyttien keskellä me äidit, lapselliset ja lapsettomat, puolikkaat ja kokonaiset, etäällä ja lähellä, tahdomme olla kovasti maailman täydellisimpiä äitejä, tai äitipuolia – bonuksia. Ja samalla tiedämme että juurikin epätäydellisyys on ainoa mihin riitämme. Riittämättömyys johtaa meidät ehkä myös syvemmälle: epäterveeseen häpeään, jossa koemme, ettemme kelpaa itsenämme tai syyllisyyteen, jotka johtavat hyvittelyyn, asioiden peittelyyn, ulkokultaisuuteen tai toisten halveksuntaan.
Uhriutuminen ja martyyriys äiteydessä on rumaa. Marttyyriäidillä on vankkumaton usko omaan moraaliseen ylemmyyteen. Hän kokee olevansa oikeassa, toisten yläpuolella, jossa hän voi tuomita muita ihmisiä, isejä ja bonuksia omasta hyvyydestään käsin. Marttyyrin oma elämänilo voi myös olla kadoksissa ja siksi muillakaan ei saa olla nautittava, hauskakin elämä, vanhemmuus. Uhriutuva äiti antaa ymmärtää että hänellä ei ole valtaa omaan elämäänsä. Hän sysää vastuun toisten tai kohtalon harteille. Syyllistää muita ja esittää jaloa. On kiva olla uhri. On kiva ettei tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästä. On hienoa kantaa kirkasta kruunua: olla koko elämänsä lasten eteen uhraava äiti. Uhrautuvan ja marttyyriäidin vastakohta on syyllistymätön, terveellä itsetunnolla varustettu vanhempi, joka tekee tarpeellisen ja uskaltaa sitten sanoa: ”Olen riittävän ok, en täydellinen. Minä riitän tällaisena ja kaikki muutkin saavat olla sellaisia kun haluavat.”
Vanhempi antaa omalla esimerkillään lapsella mallin aikuisena olemisesta. Meistä kukaan tuskin tahtoo antaa lapselle mallin elämästä jossa tulee unohtaa itsensä, nousta toisten yläpuolelle tai lasten tullessa elämään unohtaa kaikki muu elämä. Tuskin myöskään kukaan tahtoo kuulla että oma rakas vanhempi on unohtanut kokonaan oman elämänsä hänen takiaan. Miten raskas taakka ja kiitollisuuden velvollisuus siitä lapselle annetaankin.
—
Äitiyden yksi tärkeimmistä tehtävistä on kasvaa lapsen ja elämän myötä itse. Äitiyden syvyyttä on ymmärtää omat haavat, kivut ja riittämättömyys äitiyden äärellä – ja kantaa ne siirtämättä niitä lapsiin.
Äitiyden kipeä tehtävä on ymmärtää, ettemme voi pelastaa lasta vaikeilta tunteilta, vaan meidän tulee antaa hänen tuntea ja kohdata elämä – ja seistä hänen rinnallaan. Äitiys ei ole suorittamista. Äitiys ei ole kilpailemista. Äitiys on mitä suuremmissa määrin rakkautta, jossa mahdollistamme lapsellemme mahdollisimman monta rakastavaa aikuista. Äitiys on rakkauden antamista vaikeilla tavoilla: nähden pienten kipukohtien sijana isoja kokonaisuuksia. Äitiys on oppimista itsestä, enemmän itsensä näköiseksi tulemista ja sitä kautta esimerkkiyttä lapselle.
Äitiys on sitä, että osaamme väistää oikeassa kohdassa ja olla tavoitettavissa toisessa hetkessä. Äitiys on hiljaisia kyyneliä, huokauksia. Äitiys on toisten aikuisten arvostamista: Lapsen isän, äitipuolen, opettajan tärkeyden arvostamista. Äitiys on sykäkhdyksiä sydämessä. Äitiys on rikkinäisyyttä, epätäydellisyyttä. Sillä sitä kautta näytämme lapsille, ettei heidänkään tarvitse olla täydellinen. Äitiys on kannattelua ja irtipäästämistä. Äitiys on aina vähän rikki ja sitä kautta ehjä. Äitiys on hiljaista lempeää rakkautta ilman itsensä korottamista.
—
Äitiyttä on sinussa, minussa, lapsellisella, lapsettomassa, kokonaisessa ja puolikkaassa, etä- ja lähivanhemmassa. Se on meissä naisissa, jokaisessa. Äitiyden ajatus voisi olla äitejä, äitihahmoja ja naisia yhdistävä. Etenkin silloin kun heitä yhdistää samat lapset.
Moni äiti, äitipuoli, etä-äiti tai äiti, joka haluaisi olla äiti muttei ole saanut lasta, jää tänäkin äitienpäivänä yksin. Monen naisen kyynel tai vaikeat rakkauden teot jäävät Ilman huomiota, ilman kiitosta, ilman nähdyksi tulemista, arvostusta. Mutta mitätöinti, halveksuminen, väheksyminen ja virheet muistetaan. Omistan tämän kirjoituksen teille te hienot, upeat naiset. Teille hiljaiset ”äidit”. Kaikenlaiset kauniit. Rohkeat ja raadolliset.
—
Kuljen rinnallanne antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille bonusäiti tai uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045 -6616775
Moi
Mä olen Pasi. Olen voimaton. Lapset on mulla viikko-viikko systeemillä. Olen mielestäni aika tarkka noista koronaohjeista. Mun puoliso, Eerika on myös. Ja tietenkin mun eksä Ronja on kanssa. No, sehän on hyvä, kun kaikki on tarkkoja. Mutta kun kaikki on eri tavalla tarkkoja. Yhdelle käsienpesu on tärkeä, toisella täyseristys. Kolmannelle riittää täysdesinfiointi, ja kavereiden kanssa saa olla ja toiselle kavereita ei saa yhtään tavata. Nyt sitten kiistellään tuleeko lapset ja eikö tule ja kuka päättää ja mistä päättää. Ollaan luettu tapaamislakia ja THL:n koronaohjeistukset jotka osaan kohta ulkoa. On konsultoitu lakimiestä ja asiantuntijaa. Ja kukaan ei vittu sano mikä on oikein.
Ja kyllä minä tämän jaksaisin. Mutta nyt Eerika mököttää. Ollaan riidelty kolme päivää. Nyt parisuhdekin voi huonosti. Yt:t painaa päälle ja olen ihan yksin. Olisipa joku, joka ymmärtäisi minua. Korona. Mikä kirosana.
—–
Koronakriisin vaikutukset perheeseen ja parisuhteeseen ovat totta monessa perheessä. Vaikka itse koronaa ei perheessä ole, sen uhka voi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita muita haastavia asioita, luottamattomuutta, arvostusta, asemaa perheessä.
Jos uusperheen ja biologisen vanhemman välit ovat tulehtuneet, voi yhteistyössä tehty lasten auttaminen olla haastavaa. Molemmat osapuolet kokevat olevansa oikeassa ja eletyn historian
sattumiset, luottamattomuus ja arvostuksen puute nousevat pintaan.
Koronah aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla luonnollinen tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Toisessa perheessä virnaomaisohjeiden noudattaminen ja tulkinta voi olla erilaista, emmekä tiedä miten suhtautua tähän. Mikä olisi oikein.
Kun emme pysty itse ratkaisemaan tilannetta etsimme apua ja ratkaisuja viranomaislähteistä. Mutta tällä hetkellä myöskään viranomaiset anna kovinkaan kattaviavastauksia koronan ja uusperheen tilanteeseen. THL on ohjeistanut uusperheitä tapaamisissa jotka koskevat karanteenia ja koronaa. Lue lisää ohjeista tästä linkistä.
THL:n suositukset ovat kuitenkin suosituksia, ja ne ovat pohjautuvat pitkälti vanhempien yhteistyöhön ja tulkintoihin asioista. Kun emme löydä yksiselitteistä ratkaisua tilanteeseen, johtaa se edelleen turvattomuuden lisääntymiseen, ja avuttomuuteen: elämämme isot asiat eivät ole käsissämme.
Kun ihminen kokee itsensä turvattomaksi, hän menee mentaalisella tasolla hätätilaan. Hätätilassa ihminen joko hyökkää, jähmettyy tai vetäytyy. Usein, vaikka turvattomuuden kohde olisi esimerkiksi korona tai vaikkapa toisen biologisen vanhemman käyttäytyminen, hätätilareaktio kohdistuu lähellä olevaan ihmiseen: puolisoon. Ja kun joko hyökkäämme, vetäydymme tai jähmetymme, se aiheuttaa puolisossa turvattomuutta ja myös hän menee hätätilaan. Puolison hätätila taasen aiheuttaa meissä turvattomuutta ja näin kehä on valmis: Ulkopuolinen uhkaava tilanne muodostuukin riidaksi parisuhteeseen.
Koronaepidemian aikaan avuttomuuden tunne suhteessa elämäämme, ulkopuolisen vallan, johon emme voi vaikuttaa (eksän käyttäytyminen, koronavirus) voikin siis kääntyä riidaksi parisuhteessa. Ja näin jäämme yhä enemmän yksin.
Hätätilakierteen tunnistaminen voi auttaa siihen, että jo muutenkin haastava tilanne ei tule vielä haasteeksi parisuhteeseenkin vaan parisuhteesta tulee voimavara haasteiden keskellä.
Kuinka teidän hätätila kehänne muodostuu?
Mitä enemmän minä ________________________________, sitä enemmän sinä __________________________________
Ja sitten, mitä enemmän sinä ______________________________, sitä enemmän minä __________________________________, ja niin syntyy hättilakehämme.
Miten voisitte katkaista kehänne?
Kun sinä ________________________________ minä voisin. __________________________________
Ja kun minä ______________________________, sinä voisit __________________________________.
Korona, lasten tapaamiset ja uhilta suojaaminen on usein haastava tilanne , jossa ei ole yksiselitteisiä vastauksia, emmekä voi kaikille asioille mitään. Avuttomuuden ei kuitenkaan tarvitse rikkoa parisuhdetta. Kun tunnistamme, että olemme turvattomia ja sanoitamme puolisolle tätä, yhdessä tilanteen hyväksyen ja toinen toisista turvaa hakien, ulkopuolinen uhka ei muut parisuhdetta repiväksi, vaan sitä yhdistäväksi tekijäksi ja riitelyn sijaan voimme hakea toinen toisistamme lohtua.
Kuljen rinnallanne antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045 -6616775. Jos vastausta ei kuulu tarkistathan myös roskapostikansion ja gmailissa tarjouskansion.
Moi
Mä olen Eerika. Nyt toi korona on sitten tullut. Ehkä sä arvasitkin, että ei tunnu ihan hyvälle. Olen itse todella hygieeninen, pesen käsiä, desinfioin pintoja ja vältän turhia kontakteja. Olen tarkka ja siisti. Niin kuin minun lapsenikin. Meillä pukeudutaan siisteihin merkkivaatteisiin ja silitän aina kaikki vaatteet. Kotimme on siisti, vaalea ja linjakas. Niin kuin arkemmekin. Mulla on diabetes ja kuulun siis riskiryhmään. Nyt pelottaa ja ahdistaa. Korona. Ja tietenkin se kestoaihe. Miehen eksä.
Mulla on mies Pasi. Ja Pasilla on eksä, Roosa. Roosa on mulle ilmaa. Tai siis mä olen sille. Mä kyllä yritin aikanani, että jos vaikka ihan asiallisesti lasten asioita hoidettas, mutta hän on sellainen kakara, joka mököttelee ja piilovittuilee. Ja yhteistyö ei sitten ole ottanut sujuakseen. Ja fine, se on ok, kun Pasin teinit on joka toinen viikonloppu. Kestän kyllä tämän näennäisnpaskan.
Mutta. Kertokaa mulle: mitä mä NYT teen? Nää teinit, Ville ja Ronjan on tulossa tänne rähmäisine käsineen ja hieltä haisevine paitoineen niin kuin X-ajaksi. Miten ne saa pesemään käsiää, kun niiden kanssa joutuu taistelemaan jo tavalliseen suihkuun menon kanssa -puhumattakaan puhtaista vaatteista? Ronjan hiuksiakin on ihan joka helvetin paikassa.
Ja miten mä voin ottaa ne tänne, kun tuo Roosa siellä toisesta kodista käsin valehtelee, piilottelee asioita meiltä. Miten helvetissä voin luottaa että se nyt noudattaisi jotain koronaohjeita, vaikkapa ihan normiohjeistusta lastensa kohdalla: hygieniaa.
Nyt sitten olen sitä mieltä, että nuo teinit voi kyllä ihan hyvin olla kotonaan, vaikka heidän äitinsä onkin töissä. Ei ole mun vastuulla kasvattaa niitä. Hallituskin sanoi, että ton ikäset pärjää kyllä. Mä olen kaikkeni yrittänyt niiden kanssa ja ne vain haistattaa, ignooravat mut tai ovat niin vitun ylimielisiä. Olen yrittänyt kaikkeni ja jaksan yrittää sen joka toisen viikonlopun. Mutta että ne olisi viikon täällä. Tai jopa kuukauden. NO WAY! Mä ajattelen että en k-e-r-t-a-k-a-i-k-k-i-a-a-n kestä. Mulla ei ole tilaa täällä mun kotona, ei mun rutiineja, ei mun siisteyttä. Mä en ohjaa täällä vaan täällä on sellainen tunnusteleva velloilu, missä kukaan ei puhu mitään. Kaikki on vain ja vetäytyy. Ja meidän pikkuiset juoksevat teinien perässä hakien isompien hyväksyviä katseita.
Kyllä mä voisin auttaa jos joku joskus näkisi mun arvon. Mutta minkä vitun takia mä riskeeraisin kaiken tän paskan jälkeen oman ja lasteni terveyden tuo itsekkään eksän takia, joka ei vaivaudu edes tervehtimään mua. Miksi?
Moi
Mä olen Ronja. Yksinhuoltaja. Ollut jo 12 vuotta. Teen rankkaa työtä sairaanhoitajana. Hoidan siis kotona lapsiani ja töissä muiden lapsia. Olen terveydenhuollon ammattilainen ja ylpeä siitä. Ja olen äiti. Äitinä minä olen se ihminen, joka tuntee lapset läpikotaisin. Minä olen heidän pyllyt pessyt ja opettanut kävelemään. Minä olen se, joka kävi keskustelut opettajien kanssa ja lohdutti lasta, kun hänelle tuli ensimmäinen sydänsuru. Minä olen puhunut kuukautisista ja ehkäisystä. MINÄ. Ei vittu kukaan Eerika. Ne on minun lapset ja MINÄ päätän miten minun lapsiani kohdellaan ja kasvatetaan. Siihen on turha tulla jonkun pikkupimatsun neuvojaan antamaan. Kasvatttaisi nyt ensin nuo omansa edes pois potalta. Mä myös ajattelen että mun elämä on aika rankkaa. Turha tuon Eerikan on inistä. Hänellä on mies, on koti, ei taloushuolia, arki rullaa. Tai enhän mä oikeastaan tiedä onko sillä taloushuolia, mutta tuskinpa kun lapset pukeutuvat merkkivaatteisiin. Tai siis joo, pukeutuu munkin lapset, mutta MÄ OLEN RAATANUT NIIDEN VAATTEIDEN ETEEN. Raatanut pitkää päivää, ja illalla hoitanut lapsia. Uhrannut mun elämän lasten vuoksi vain siksi että rakastan niitä ja samalla tuo isän ketkule ei laita tikkua ristiin. Jos mä JOSKUS pyydän, että se tekisi niin kun mä sanon, niin ei, jo on tuo Eerika inisemässä että me tehdään meidän tavalla ja nitinatihevonvittu. Voisiko edes joskus arvostaa sitä mitä MÄ olen MEIDÄN lasten eteen tehnyt. Edes joskus. ( tai ehkä kokoajan..). Ja että MÄ TIEDÄN MUN LAPSET. Ja MÄ olen väsynyt. Ja MÄ olen uhrannut. Ja MÄ olen yksin. Ja MULLA on arki ja huolet. Ja ihan sama onko Eerikalla jotain huolia. EI VITTU KUULU MULLE. Sulla on siellä mies. MÄ OLEN YKSIN JA MÄ OLEN KASVATTANUT JA MÄ OLEN VÄSYNYT JA MÄ OLEN YKSINHUOLTAJA! KUULKAA: YKSINHUOLTAJA: lasteni eteen elämäni laittanut pyyteetön köyhä väsynyt äiti. Ja nyt. Sen kerran, kun tarvitsen apua, kun hoidan Suomen kansaa uhraten aikani ja terveyteni maan hyväksi, ei Pasi välitä paskaakaan siitä, saati lapsista. Vaan hän pyörii sen Eerikan ja pikkuperheensä ympärillä. Ja ne on päättäneet että meidän lapset – mun ja Pasin lapset eivät voi olla enempää siellä niillä- no miksi. NO KOSKA VITTU EERIKA! Aikuinen nainen, olkoot sitten diabetes tai vaikka kuppa. Ei SE voi mennä LASTEN edelle. Kyllä lasten pitää tällaisessa kohtaa päästä, päästä sinne minne MINÄ parhaaksi näen. Ja just sen verran, kun mä ajattelen. Sillä minä olen äiti. Minä olen sairaanhoitaja. Minä tiedän…. Mutta Pasi on hiljaa. Se on jättänyt mut ihan yksin. Se otti avioeron. Ja nyt Eerikan myötä se elää omaa elämää. Ja mä olen yksin.
Pasi: ”mä haluaisin vain että kaikilla on hyvä olla. Teen niin tai näin aina joku huutaa”.
—
Teksti ja hahmot ovat kuvitteellisia, eivätkä perustu yksittäisiin tositapahtumiin.
—
Koronakriisi koskettaa meitä kaikkia. Vaikka itse kriisin vaikutukset perheeseen tai parisuhteeseen olisivat vähäiset, voi kriisi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita haastavia asioita.
Koronaviruksen aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Rauha tässä tilanteessa on, jos perheiden välillä on keskinäinen kunnioitus ja luottamus, ja jos asioista voidaan yhdessä keskustella. Jos luottamus ja kunnioitus puuttuu, voivat näiden puute tulla käsittelyyn kriisin kautta. Tunnemme itsemme turvattomaksi suhteessa asiaan, joka on elämässämme, mutta johon emme voi vaikuttaa. Näin siirrymme hätätilaan. Ja kun olemme hätätilassa, olemme valmiita puolustamaan uhkaa vastaan. Joko vihalla, vetäytymällä tai jähmettymällä.
Samaan aikaan kun turvattomuus jyllää uusperheen elämässä, jyllää se myös myyttien tasolla. Myytit ovat osa yhteisöjen turvarakennelmia: ”jotkin asiat vain ovat kuten ovat”, luo pysyvyyttä ja olettamuksia: asioita, jotka ovat aina näin. Voimme nojata myytteihin mutta aina ne eivät kuitenkaan palvele elämää. Kun ulkopuolinen uhka on iso, myös myytit elävät, laajemmin ja vaikuttavammin. Uusperhettä koskettavia myyttejä voivat olla tässä kohtaa äitimyytti, joka kertoo, että äiti on ainoa, joka tietää mikä on lapselle parasta, äiti tuntee aina lapsensa, äiti on uhrautuva, selviytyjä, raataja, pyyteetön. Yksinhuoltajaäiti on vielä jalostuneempi henkilö tavallisesta äidistä. Hän tekee kaiken tuon, köyhänä, yksin, raataen kahden ihmisen puolesta, uhraten koko elämänsä. Isämyytti on tiivistetysti myytti toimettomasta osaamattomasta, hiukan ehkä tyhmästä ja vähintäänkin vetäytyvästä ihmisestä. Paha äitipuoli taasen on itsekäs, aina omaa etua ajatteleva ja lapsia syrjäyttävä henkilö. ”Lapsen etu” – myytti on taasen lapsilähtöinen myytti, jossa tuon lauseen sanottuaan voi hyvinkin sanoa melkein mitä vaan. Ja mitä enemmän sinulla on koulutuksia ja sanot tuon lauseen, sitä oikeammassa toki olet. Ison kriisin aikaan myös nämä myytit keskustelevat keskenään.
Pinnan alla voi olla myös sekä äitipuolen, että biologisen äidin, kokemus, ettei häntä arvosteta. Lapset voivat kokea ulkopuolisuutta, äitipuoli voi kokea ulkopuolisuutta, äiti / isä voi kokea ulkopuolisuutta. Saanko määrätä omasta elämästäni? Entä jos terveyteni on uhattu? Voiko tuo vihaamani ihminen oikeasti vaikuttaa niin syvälle, että hän voi uhata jopa terveyttäni? Kuka on hysteerinen, kuka asiantuntijamainen? Kuka huolehtii turhaan, kuka huolehtii riittävästi? Kenen puolelle asetut? Kenen terveys on tärkein? Kenen lapsen etu on tärkein ja mikä on lapsen etu? Onko minulla velvollisuus ja kuka määrittelee, onko sitä? Miksi auttaisin, kun saan vain kuraa niskaan? Miten suhtautua oikeuteen tavata vanhempaa tai riskiin sairastua? Kuka määrittelee ja mitä?
Kaikki nämä kysymykset voivat nostaa parisuhteen, uusperheen ja uusperheen sekä lapsen toisen perheen puhumattomat asiat, luottamattomuuden ja käsittelemättömän kivun pintaan.
Samalla, avun ja tuen kautta tämäkin kriisi voi viedä perhettä enemmän perheeksi ja parisuhdetta yhä syvemmäksi ja todemmaksi parisuhteeksi. Kun puhumattomat asiat pystytään käsittelemään eivät ne enää ohjaa meitä tiedostamattomassa varomaan, välttelemään, ajamaan oikeuksiamme. Kun prosessia käydään peilaten sitä myös omaan historiaan, saamme olla levossa meidän näköisessä parisuhteessa, meidän näköisessä perheessä jossa ohjaudumme itsestämme, arvoistamme ja rakkaudesta käsin.
—–
Usein minulta pyydetään blogitekstehin ratkaisua, ohjenuoraa, jota noudattaa b. Syvimmät arvo- ja epäoikeudenmukaisuustilanteet ovat kuitenkin niin monisäikeisiä, että yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua ei tällaisessa tilanteessa ole. Se olisi ihmisyyden ja uusperheen uniikkisuuden halventamista. Se miten asioita voi purkaa tai toimia toisin, riippuu kaikkien perheenjäsenten persoonasta, eletystä elämästä, historiasta. Sattumisista, parisuhdemalleista ja eri asioiden elämänkaarivaiheista. Tällaiset kysymykset vievät kuitenkin hyvin syvään arvokeskusteluun, joka on rehellisimmillään -ja vaikeimmillaan- silloin kun kaksi tärkeää arvoa onkin vastakkain. Arvokeskustelu voi kuitenkin olla kovin repivää, jos taustoja ei ole tiedostettu. Mutta jo se, että ottaa askeleen kipuihin, kysymyksiin ja epävarmuuksiin, on askel eteenpäin. Jos Sinusta tuntuu, voit olla yhteydessä niin autan mielelläni löytämään Sinun / Teidän sisimmän näköisiä päätöksiä, näissä – sekä muissa elämänasioissa, arkisissa ja suuremmissakin.
—
Kuljen rinnallasi antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045 -6616775. Mikäli vastausta ei kuulu tarkistathan roskapostikansion ja gmailissa myös tarjouskansion.
”Joo, terve vaan. Mä olen Viola, edelleen. Äitipuoli, tai bonusäiti. Kaveri. Ihan mitä vaan. Tai siis en oikeastaan mitään. Miinusmerkki. Ylimääräinen. Kakkonen. Nimittäin ykkösnaisia mun miehen, Esan, elämässä riittää. Tai siihen pyrkijöitä.
Tänään on taas meidän viikonloppu. Esan tyttö, Senja, on täällä. Ja mulla on pinna kireänä. -Ai miksi? Juu, tiedän, kuulostaa tosi lapselliselta: Mutta kun Senja tulee, se liimautuu kiinni Esaan. 14-vuotias roikkuu ja lässyttää aikuiselle miehelle. On kovaääninen ja valloittaa joka paikan, ON joka paikassa. Mun siskon tytöt on ihan toisenlaisia. Ne on hiljaisia ja järkeviä. Ei hae koko ajan huomiota.
Musta tuntuu, etten mahdu tänne. Tekisi mieli paeta.
Kun Senja tulee, mun ja Esankin dynamiikka muuttuu. Mä jotenkin jähmetyn. Ja Senja nauttii siitä. Se ja sen äiti. Ne niinku voittaa. Ovat ykkösiä. Ja minä tällainen vaillinainen. Vääränlainen. Ylimääräinen. Ja sano kuka tahansa mitä tahansa: OIKEEESTI mä ajattelen että se tyttö tahtoo näyttää mulle. Että tässä kolmikossa se on ykkönen. Ja mä se kolmaspyörä. Ja sekin ärsyttää, että just näin käy. Mulla on just sellanen tunne.
Ja sitten…. kun meillä on Esan kanssa läheinen hetki, tiedän ja ymmärrän. Se on vain pieni epävarma tyttö. Viaton lapsi, joka tarvitsee isän huomiota, kun on ollut ikävä. Mutta silloin mulla on ollut hyvä olo, itsevarmempi. Esa on huomioinut minua. Silloin tuntuu, että me ollaan tässä kaikki kolme yhdessä, kaksi aikuista ja lapsi.
Mutta nyt tosiaan ei ole sellainen olo. Kun katson tuota miestäni, näen, että se on varuillaan. Vetäytyy musta kauemmaksi. Vaikka just toista mä tarvitsisin. Tarvitsisin sen luokseni. Miksi se ei tajuu. Ja miksi en osaa olla toisin.
…Ja kyllähän mä tiedän miksi tää kaikki tapahtuu, tämä teinin liimautuminen ja huomionhaku. Olen mä kaikki teoriat lukenut. Kyllä mä TIEDOLLISESTI tajuan. Mutta vittuun tiedostaminen, kun TUNTEET ei muutu. Mä olen opettaja. Ja tiedän. Tiedän, että mun ei pitäisi ajatella näin. Kyllä nimittäin oppilaiden vanhemmat olisi kauhuissaan. Tuollainen epäkelpo ihminen, heidän lasten opettajana. Ja kyllä, opettajan roolista pystyn katsomaan: hienoahan se on, että isällä ja tyttärellä on hyvät välit ja siihen on syyt, miksi tyttö tarvitsee isää noin paljon. Ja niin kuin sanoin kun meillä on Esan kanssa kaikki ihanasti, niin kyllä mä jaksankin niin ajatella. Mutta just nyt mä en jaksa. ja aika usein tällainen ”just nyt” -aika on. Ärsyttää. Ja sekin ärsyttää että ärsyttää.
Ja joo. Tuomitkaa vain, te täydelliset äidit, terapeutit ja psykologit jotka annatte niitä vitun täydellisten ihmisten ajatuksia postauksissanne: niinku ” lapset ensin”. Sanokaa että ”ole aikuinen”, ”ryhdistäydy”. Sanokaa että olen itsekäs ja nälvikää ”mitäs lähdit tähän kuvioon”. Että olisi pitänyt harkita ennen. Ja mä sanon teille: vittuun kaikki te besserwisserit ja täydelliset rakkauden sylit, bonusäiti-idyllit ja lehtien täydelliset naiset. Helppo se on sieltä huudella. Kun olette niin täydellisiä. Kyllä mäkin huutelisin jos olisin täydellinen. Täältä käsin ei paljon huudella, arvostella toisia.
Ja nyt se tulee. Se itku, itsesääli. Minä tahtoisin olla aikuinen, tahtoisin olla kuin ne julkkikset, jotka naistenlehdissä kertovat kuinka ne on läheisiä kumppanin lapsen kanssa ja kavereita niiden äitien kanssa. Tahtoisin olla suurta sydäntä ja ihana. Tahtoisin olla se rakentava aikuinen. Itsevarma. Tahtoisin olla kuin kaikki muut. Ja välillä olenkin. Uskotteko? Olen ihan oikeasti. Välillä. Mutta nyt mä en ole. Mutta kyllä mä haluaisin olla.
Taidan vetäytyä kirjan taakse, makkariin. Piilon muilta. Piiloon itseltäni. Mun pitäisi osata. Mutta en osaa. Käperryn kuoreeni ja yritän vain selvitä. Eikä kukaan ymmärrä minua. Vähiten minä itse….
Miten musta, itsevarmasta naisesta on tullut tällainen? Mustasukkainen.”
—–
Teksti on kuvitteellinen otos eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiin-
—–
Kun uusperhe muodostuu, jokainen uusperheen jäsen etsii omaa paikkaansa. Kuulunko joukkoon? Olenko edelleen isälleni/äidilleni yhtä tärkeä kuin ennen? Lapsi voi takertua biologiseen vanhempaan, hakea häneltä ylitsevuotavasti huomioita tai pyrkiä sivuuttamaan uuden puolison. Syyt voivat olla monet: lapsi voi pelätä isän menettämistä, kyse voi olla haasteista muualla elämässä (esimerkiksi toisessa perheessä, koulussa, murrosiässä tvs). Usein kuitenkin lapsen tarpeena on olla tärkeä ja arvokas. Hän varmistelee paikkaansa ja pyrkii sidoksella hakemaan turvaa muuttuneeseen tilanteeseen, pyrkii ehkä muuttumattomuuteen.
Samaan aikaan uusi puoliso voi kokea asemansa epävarmaksi. Arjen tullessa ensimmäiset merkit suhteen haasteista nousevat pintaan. Epävarmuus, ehkä alttius haavoittuvuudella häivähtävät mielessä. Lapsen käytös voi ärsyttää. Ärsyyntyminen on kielletty tunne ja bonusvanhempi jää usein yksin asian kanssa, ilman kumppanin ymmärrystä. Usein tunnetta ei uskalleta edes kertoa puolisolle. Mahdollinen lapsen tarvitsevuus yhdistettynä omaan menneisyyteen ja ydinuskomuksiin johtavat usein ilmapiiriin, jossa jokainen hakee hyväksyntää, etsii merkkejä, että on tärkeä. Merkityksellinen. Ykkönen. Ja näkee kaikki ne merkit missä hän ei sitä ole. Perheessä alkaa tyytymättömyyden ja kilvoittelun ilmapiiri. Biologinen vanhempi ei useinkaan tunnista tilannetta, ennen kuin puoliso ottaa asian esille. Tällöin, luonnollinen vietti puolisolla on puolustus lasta kohtaan. Tilanne johtaa bonusvanhemman yhä kasvavaan yksinäisyyteen, tunteeseen ettei häntä ymmärretä. Usein myös hänen vihaansa itseään kohtaan: miksi tunnen näin? Mikä minussa on vialla?
Mustasukkaisuuden tunteesta on mahdollista päästä eteenpäin. Tunnetta ei tarvitse poistaa, mutta sen ei myöskään tulisi ohjata elämää ja ratkaisuja. Ensimmäinen askel on tunnistaa mustasukkaisuus itsessä. Tämä jälkeen havainnointi tunteesta neutraalisti auttaa: Kun mustasukkaisuuden tunne valloittaa ajatukset, on hyvä pysähtyä tunteiden äärelle. Mikä olisi tarpeeni tällä hetkellä? Olenko unohtanut hoitaa itseäni? Olenko marttyyrimaisesti hoitanut liikaa muiden asioita ja odotan heiltä kiitollisuutta? Olenko väsynyt? Tarvitsenko kahdenkeskistä aikaa puolisoni kanssa? Vai onko kyseessä tunne lapsuudesta: tunnetko että muut menevät edellesi, muista välitetään mutta sinusta ei? Onko lapsuudessasi ollut samankaltaisia tilanteita?
Tunnistamalla ensin omat tarpeet ja pysähtymällä tämän jälkeen mustasukkaisuuden aiheuttajan tarpeiden äärelle, tunne ei vaikuta enää niin vahvasti. Saatat löytää myös jotain yhteistä mustasukkaisuuden aiheuttajan kanssa: onko teillä samat tarpeet? Oliko sinulla sama tarve lapsuudessa kuin hänellä? Yhä toistuvan tilanteiden purkamisen, ja ymmärryksen löytymisen kautta opit ymmärtämään yhä enemmän itseäsi, lasta sekä puolisoasi.
Myös tilanteen uudelleen tulkinta voi auttaa. Mikä muu merkitys puolison sanoilla voisi olla kuin se, miten nyt ajattelet? Voisiko merkitys olla täysin päinvastainen? Entä jos oletkin tärkeä ja arvokas. Miten silloin käyttäytyisit tässä tilanteessa puolisollesi ja lapselle? Ymmärrys itsestä ja muista auttaa tilanteessa.
Mikäli mustasukkaisuudesta voidaan puhua avoimesti puolisojen kesken, voi puoliso myös auttaa mustasukkaisuustilanteessa. Mikä loisi turvallisuutta lapselle? Miten hän kokisi, että hän on edelleen tärkeä ja arvokas? Entä bonusvanhempi? Miten voisit hänen kokiessaan mustasukkaisuutta lisätä hänen turvallisuudentunnettaan? Entä miltä biologiselta vanhemmalta itsestään tilanne tuntuu? Epäoikeudenmukaiseltta? Miten se näkyy toiminnassa? Miten voisitte yhdessä auttaa toisianne?
Mustasukkaisuuden tunteessa ei ole mitään väärää. Se on yksi tunne muiden tunteiden joukossa.
On hyvä kuitenkin pohtia omaa toimintaa ja ajatuskierrettä tunteen äärellä ja pyrkiä siihen, että se ei valloita koko olemusta ja johda toimintaan joka vahingoittaa sinua itseäsi, parisuhdettanne eikä toisia henkilöitä. Ja joskus niinkin voi käydä, ja sekin on ihan ok. Olemme inhimillisiä ihmisiä.