etä-isä arkistot

Bonusäiti äitienpäivänä yksin

mennessä Taru Meritie | touko 8, 2021 | Yleinen

VARAA AIKA SAMALLE PÄIVÄLLE TÄSTÄ : NOPEA APU

UUSPERHE JA ÄITIENPÄIVÄ: YKSIN

Muistammeko uusperheessä muistaa myös bonusäitiä äitienpäivänä? Voisiko jopa biologinen äiti muistaa ja kiittää häntä? Mitä se vie pois? Keneltä?

Äitimyytti, hyvästä, pyyteettömästä biologisesta äidistä elää ajatuksissamme, sisäisissä vaatimuksissamme ja mielikuvissamme. Tämä nostaa biologisen äidin illuusiomaiseen asemaan, jossa itsen ja omien tarkoitusperien tarkastelu on poissa, mihin ei mahdu itsekkyyttä tai omien etujen tavoittelua. Ikään kuin nainen saisi hedelmöittyessään jonkin syvän jumalallisen tietoisuuden elämästä, joka poistaa hänen vajavuutensa, traumansa, itsekkyytensä, erehtyväisyytensä, ihmisyyden raadollisuuden. Hänestä tulee äiti, laupeuden ilmentymä, Äiti maa, hyvyyden ja elämänlähteen antaja, maamme ja kansakuntamme pelastaja. Hänellä on täydellinen viisaus ja tietämys viattomien lasten näkökulmasta kaikkeen: itseen, ihmisyyteen, elämään, yhteiskuntaan, politiikkaan. Naisen varjo on siirretty myyteissä äitipuoleen, osaamattomuus ja avuttomuus isämyyttiin. Jaloudesta vielä astetta hienompi versio yksinhuoltajuuteen.

Näiden myyttien keskellä me äidit, lapselliset ja lapsettomat, puolikkaat ja kokonaiset, etäällä ja lähellä, tahdomme olla kovasti maailman täydellisimpiä äitejä, tai äitipuolia – bonuksia. Ja samalla tiedämme että juurikin epätäydellisyys on ainoa mihin riitämme. Riittämättömyys johtaa meidät ehkä myös syvemmälle: epäterveeseen häpeään, jossa koemme, ettemme kelpaa itsenämme tai syyllisyyteen, jotka johtavat hyvittelyyn, asioiden peittelyyn, ulkokultaisuuteen tai toisten halveksuntaan.

Uhriutuminen ja martyyriys äiteydessä on rumaa. Marttyyriäidillä on vankkumaton usko omaan moraaliseen ylemmyyteen. Hän kokee olevansa oikeassa, toisten yläpuolella, jossa hän voi tuomita muita ihmisiä, isejä ja bonuksia omasta hyvyydestään käsin. Marttyyrin oma elämänilo voi myös olla kadoksissa ja siksi muillakaan ei saa olla nautittava, hauskakin elämä, vanhemmuus. Uhriutuva äiti antaa ymmärtää että hänellä ei ole valtaa omaan elämäänsä. Hän sysää vastuun toisten tai kohtalon harteille. Syyllistää muita ja esittää jaloa. On kiva olla uhri. On kiva ettei tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästä. On hienoa kantaa kirkasta kruunua: olla koko elämänsä lasten eteen uhraava äiti. Uhrautuvan ja marttyyriäidin vastakohta on syyllistymätön, terveellä itsetunnolla varustettu vanhempi, joka tekee tarpeellisen ja uskaltaa sitten sanoa: ”Olen riittävän ok, en täydellinen. Minä riitän tällaisena ja kaikki muutkin saavat olla sellaisia kun haluavat.”

Vanhempi antaa omalla esimerkillään lapsella mallin aikuisena olemisesta. Meistä kukaan tuskin tahtoo antaa lapselle mallin elämästä jossa tulee unohtaa itsensä, nousta toisten yläpuolelle tai lasten tullessa elämään unohtaa kaikki muu elämä. Tuskin myöskään kukaan tahtoo kuulla että oma rakas vanhempi on unohtanut kokonaan oman elämänsä hänen takiaan. Miten raskas taakka ja kiitollisuuden velvollisuus siitä lapselle annetaankin.

—

Äitiyden yksi tärkeimmistä tehtävistä on kasvaa lapsen ja elämän myötä itse. Äitiyden syvyyttä on ymmärtää omat haavat, kivut ja riittämättömyys äitiyden äärellä – ja kantaa ne siirtämättä niitä lapsiin.

Äitiyden kipeä tehtävä on ymmärtää, ettemme voi pelastaa lasta vaikeilta tunteilta, vaan meidän tulee antaa hänen tuntea ja kohdata elämä – ja seistä hänen rinnallaan. Äitiys ei ole suorittamista. Äitiys ei ole kilpailemista. Äitiys on mitä suuremmissa määrin rakkautta, jossa mahdollistamme lapsellemme mahdollisimman monta rakastavaa aikuista. Äitiys on rakkauden antamista vaikeilla tavoilla: nähden pienten kipukohtien sijana isoja kokonaisuuksia. Äitiys on oppimista itsestä, enemmän itsensä näköiseksi tulemista ja sitä kautta esimerkkiyttä lapselle.

Äitiys on sitä, että osaamme väistää oikeassa kohdassa ja olla tavoitettavissa toisessa hetkessä. Äitiys on hiljaisia kyyneliä, huokauksia. Äitiys on toisten aikuisten arvostamista: Lapsen isän, äitipuolen, opettajan tärkeyden arvostamista. Äitiys on sykäkhdyksiä sydämessä. Äitiys on rikkinäisyyttä, epätäydellisyyttä. Sillä sitä kautta näytämme lapsille, ettei heidänkään tarvitse olla täydellinen. Äitiys on kannattelua ja irtipäästämistä. Äitiys on aina vähän rikki ja sitä kautta ehjä. Äitiys on hiljaista lempeää rakkautta ilman itsensä korottamista.

—

Äitiyttä on sinussa, minussa, lapsellisella, lapsettomassa, kokonaisessa ja puolikkaassa, etä- ja lähivanhemmassa. Se on meissä naisissa, jokaisessa. Äitiyden ajatus voisi olla äitejä, äitihahmoja ja naisia yhdistävä. Etenkin silloin kun heitä yhdistää samat lapset.

Moni äiti, äitipuoli, etä-äiti tai äiti, joka haluaisi olla äiti muttei ole saanut lasta, jää tänäkin äitienpäivänä yksin. Monen naisen kyynel tai vaikeat rakkauden teot jäävät Ilman huomiota, ilman kiitosta, ilman nähdyksi tulemista, arvostusta. Mutta mitätöinti, halveksuminen, väheksyminen ja virheet muistetaan. Omistan tänä äitienpäivänä tämän kirjoituksen teille uusperheellisten bonusäidit, te hienot, upeat naiset. Teille hiljaiset ”äidit”. Kaikenlaiset kauniit. Rohkeat ja raadolliset. Hyvää äitienpäivää!

—

Korona 2: en luota eksään!

mennessä Taru Meritie | huhti 4, 2020 | Yleinen

Moi

Mä olen Pasi. Olen voimaton. Lapset on mulla viikko-viikko systeemillä. Olen mielestäni aika tarkka noista koronaohjeista. Mun puoliso, Eerika on myös. Ja tietenkin mun eksä Ronja on kanssa. No, sehän on hyvä, kun kaikki on tarkkoja. Mutta kun kaikki on eri tavalla tarkkoja. Yhdelle käsienpesu on tärkeä, toisella täyseristys. Kolmannelle riittää täysdesinfiointi, ja kavereiden kanssa saa olla ja toiselle kavereita ei saa yhtään tavata. Nyt sitten kiistellään tuleeko lapset ja eikö tule ja kuka päättää ja mistä päättää. Ollaan luettu tapaamislakia ja THL:n koronaohjeistukset jotka osaan kohta ulkoa. On konsultoitu lakimiestä ja asiantuntijaa. Ja kukaan ei vittu sano mikä on oikein.
Ja kyllä minä tämän jaksaisin. Mutta nyt Eerika mököttää. Ollaan riidelty kolme päivää. Nyt parisuhdekin voi huonosti. Yt:t painaa päälle ja olen ihan yksin. Olisipa joku, joka ymmärtäisi minua. Korona. Mikä kirosana.

—–

Koronakriisin vaikutukset perheeseen ja parisuhteeseen ovat totta monessa perheessä. Vaikka itse koronaa ei perheessä ole, sen uhka voi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita muita haastavia asioita, luottamattomuutta, arvostusta, asemaa perheessä.

Jos uusperheen ja biologisen vanhemman välit ovat tulehtuneet, voi yhteistyössä tehty lasten auttaminen olla haastavaa. Molemmat osapuolet kokevat olevansa oikeassa ja eletyn historian
sattumiset, luottamattomuus ja arvostuksen puute nousevat pintaan.

Koronah aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla luonnollinen tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Toisessa perheessä virnaomaisohjeiden noudattaminen ja tulkinta voi olla erilaista, emmekä tiedä miten suhtautua tähän. Mikä olisi oikein.

Kun emme pysty itse ratkaisemaan tilannetta etsimme apua ja ratkaisuja viranomaislähteistä. Mutta tällä hetkellä myöskään viranomaiset anna kovinkaan kattaviavastauksia koronan ja uusperheen tilanteeseen. THL on ohjeistanut uusperheitä tapaamisissa jotka koskevat karanteenia ja koronaa. Lue lisää ohjeista tästä linkistä.

THL:n suositukset ovat kuitenkin suosituksia, ja ne ovat pohjautuvat pitkälti vanhempien yhteistyöhön ja tulkintoihin asioista. Kun emme löydä yksiselitteistä ratkaisua tilanteeseen, johtaa se edelleen turvattomuuden lisääntymiseen, ja avuttomuuteen: elämämme isot asiat eivät ole käsissämme.

Kun ihminen kokee itsensä turvattomaksi, hän menee mentaalisella tasolla hätätilaan. Hätätilassa ihminen joko hyökkää, jähmettyy tai vetäytyy. Usein, vaikka turvattomuuden kohde olisi esimerkiksi korona tai vaikkapa toisen biologisen vanhemman käyttäytyminen, hätätilareaktio kohdistuu lähellä olevaan ihmiseen: puolisoon. Ja kun joko hyökkäämme, vetäydymme tai jähmetymme, se aiheuttaa puolisossa turvattomuutta ja myös hän menee hätätilaan. Puolison hätätila taasen aiheuttaa meissä turvattomuutta ja näin kehä on valmis: Ulkopuolinen uhkaava tilanne muodostuukin riidaksi parisuhteeseen.

Koronaepidemian aikaan avuttomuuden tunne suhteessa elämäämme, ulkopuolisen vallan, johon emme voi vaikuttaa (eksän käyttäytyminen, koronavirus) voikin siis kääntyä riidaksi parisuhteessa. Ja näin jäämme yhä enemmän yksin.

Hätätilakierteen tunnistaminen voi auttaa siihen, että jo muutenkin haastava tilanne ei tule vielä haasteeksi parisuhteeseenkin vaan parisuhteesta tulee voimavara haasteiden keskellä.

Kuinka teidän hätätila kehänne muodostuu?

Mitä enemmän minä ________________________________, sitä enemmän sinä __________________________________

Ja sitten, mitä enemmän sinä ______________________________, sitä enemmän minä __________________________________, ja niin syntyy hättilakehämme.

Miten voisitte katkaista kehänne?

Kun sinä ________________________________ minä voisin. __________________________________

Ja kun minä ______________________________, sinä voisit __________________________________.

Korona, lasten tapaamiset ja uhilta suojaaminen on usein haastava tilanne , jossa ei ole yksiselitteisiä vastauksia, emmekä voi kaikille asioille mitään. Avuttomuuden ei kuitenkaan tarvitse rikkoa parisuhdetta. Kun tunnistamme, että olemme turvattomia ja sanoitamme puolisolle tätä, yhdessä tilanteen hyväksyen ja toinen toisista turvaa hakien, ulkopuolinen uhka ei muut parisuhdetta repiväksi, vaan sitä yhdistäväksi tekijäksi ja riitelyn sijaan voimme hakea toinen toisistamme lohtua.

Kuljen rinnallanne antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045 -6616775. Jos vastausta ei kuulu tarkistathan myös roskapostikansion ja gmailissa tarjouskansion.

Yhteistyötä vai manipulaatiota?

mennessä Taru Meritie | joulu 24, 2019 | Yleinen

Hei

Olen Teija. Yksinhuoltajaäiti. Me erottiin mun ex-miehen, Esan, kanssa ihan sopuistasi. Mitäpä sitä aikuiset ihmiset riitelemään. Mies teki aikoinaan eropäätöksen. Salaa olin sitä toivonut. Mutten vaan kyennyt tekemään. Se kyllä kirpaisi, lopulta, että hän halusi sen eron. Mutta omalla tavallaan oli ihan hyvä että hän jätti minut. Sain sympatiat osakseni. Minä olin uhri. Ei tarvinnut läheisille selvittää omaa osuutta. Eikä tarvitse katsoa itseään. Kun tietää kuka jätti. Tai kyllähän minä nyt olen katsonut omaa osuutta. Sillä niin kuuluu tehdä. Joku sisällä sanoo, etten ihan ole asian äärelle pysähtynyt. Mutta äkkipäätään ajatellen olin jotenkin muuttunut, syventynyt. Minun naiseus kasvoi. Ja Esa ei ymmärtänyt. Hän oli aina vain se sama Esa. Hän osannut minua kohdata, nähdä.
Meidän suhde oli laimentunut siis jo vuosia aikaisemmin. Riideltiin aika paljon. Esa ei ollut romanttinen, eikä meillä ollut yhteistä säveltä. Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä välittänyt hänen jutuistaan. Jotka olivat melko sivistymättömiä. Häpesin häntä välillä -aina collegehousut tai verkkarit jalassa. Tai farkut, sellaiset 80-luvun tyyliset. Ja ne iänikuiset crocsit… Itse olin – ja olen tyylikäs ja mielestäni yhteiskunnan tasolla ihan luottamusta nauttiva ihminen. Yliopiston käynyt, korkeakoulutettu. Nautin taiteesta ja kulttuurista.

Meillä on yhteinen tytär, Senja. Olemme kasvattaneet häntä eron jälkeenkin yhdessä. Esa kuuntelee minua. Vietimme aiemmin joulut yhdessä, lapsen edun takia. Nyt se tosin on loppu. Mutta palaan siihen miksi, myöhemmin. Olen voinut vaikuttaa Senjan ruokiin, unirytmiin sekä siihen mitä Esa tekee Senjan kanssa, kun he ovat yhdessä. Esa auttaa minua myös kotini asioissa. Hän korjasi aiemmin myös juttuja kotonani, että lapsilla on turvallinen toinen koti. Hän jousti lasten hoidoissa jos minulla oli meno. Esa on suoriutunut isyydestä ihan hyvin, nyt eron jälkeen. Hän on paljon lasten kanssa, jakaa ajan heidän kanssaan. Uskon että se on yhteistyömme tulosta. Että voimme keskustella. Ja että Esa arvostaa minua ja näkemystäni asioista ja toteuttaa en asiat myös, mitä sanon. Se on tärkeää. Että meillä on yhteinen suunta kasvatuksessa. Ja kukapa muu sen suunnan antaisi kuin äiti. Minä, joka olen lapseni pyllyt pessyt, opettanut kävelemään, silittänyt uneen. Sillä välin kun Esa oli töissä tai missä nyt milloinkin oli. Metsällä. Me olemme siis aikuisia ja olemme hoitaneet eron lasten kannalta hyvin.

Mutta sitten Esa ihastui tuohon hupakkoon, Violaniin. Nuoreen, lapsettoman vamppiin. Violalle näyttäisi elämän tärkein asia olevan kenkien koron korkeus. Luulen että Esalle tuli joku ikäkriisi. Ja tämä on sen tulosta. Okei. Pakko myöntää että onhan se Viola tosi kaunis. Mutta kukapa ei olisi kun on loputtomasti aikaa hoitaa itseään, on aikaa lakkailla varpaankynsiä ja käydä kaikenkarvaisissa hoitoloissa. Lenkkeillä ja joogailla. Toista se on, kun on köyhä ( tai oikeastaan en ole köyhä, mutta se kuulostaa hyvältä) yksinhuoltaja jolla on tuhat asiaa elämässä, on työ ja lapset ja vastuu heidän arjesta. Tietenkin ymmärrän, että näinhän se on äideille, jotka ovat ydinperheissäkin, mutta kyllä tää yksinhuoltajuus on monin tavoin vaikeampaa. On niin yksin kaiken kanssa. On niin paljon kaikkea. Eihän tuon Violanin tarvitse huolehtia kuin itsestään. Eikä Esan. Minä täällä raadan että Esa voi ottaa parhaat palat elämästä, kirsikat kakun päältä. Ja sitten tuo vitun Viola otti mun ainoan tuenkin, Esan. Miksi helvetissä tuon Violanin piti tulla tähän? Olisi pysynyt siellä omassa pumpuliarjessaan ja jättänyt mut ja mun perheen rauhaan. Mun perheen. Mun lapset. Mun lasten isän. Mun Esan…

Nyt Esa on alkanut sitten murentamaan meidän hyvää yhteistyötä. Ja se on varmasti tuon nuoren naikkosen syytä. Onko se tosiaan niin epävarma, että sen on pakko tuhota isän ja lapsen suhde?
Esa ei siis enää suostu keskustelemaan samalla tavoin kanssani. Aistin että hän pohtii sanomisiani ja viattomia pyyntöjäni Senjan hyväksi pidempään, pyöristelee sanoja ja antaa epämääräisiä vastauksia. Se on eri mieltä jostain asioista. Mitä vittua se tietää mitään lasten asioista, kun ei ole koskaan niitä kunnolla hoitanut. Minä tiedän. Minä näen kokonaisuuden. Olen ÄITI. Tieto lapsen parhaasta on syntynyt minuun jo kun Senja oli kohdussani. Tuo ylimielisyys ja erimieltä oleminen saa minut raivoihin. Olenkin kertonut Esalle ihan suoraan, mitä mieltä olen tuosta tyypistä. Siis Violahan tämän kaiken takana on. Se narttu. Viola kuulemma haluaisi osallistua lapsen päätöksiin. MINÄ SANON ETTÄ MITÄ VITTUA!!!!! Lapsen etu on että sen BIOLOGISEN VANHEMMAT päättävät lapsen asioista. Yhdessä ja sopuisasti. Siihen ei mitään nuoria huoranpenikoita tarvita. Ne tulevat ja menevät. Minä pysyn Esan elämässä aina. Olen ykkönen. Olen äiti.

Huomasin sitten, että viha ei auta Esan kanssa. Tahdon kuitenkin, että tahtoni menee läpi, ja nyt erityisesti minulle se on tärkeää, että minulla ja Esalla on yhteinen sävel. En oikein tiedä miksi se on niin tärkeää. Ehkä se on jokin äidinvaisto. Olenkin nyt näyttänyt Esalle hieman kyyneliä, äidin surua, huolta lapsestani. Siitä mitä tuo nainen tekee Senjalle. Pelkällä olemassaolollaan. Olen myös kertonut Senjalle, että Violan kyllä häipyy, ennemmin tai myöhemmin. Ei kannata välittää siitä, ja sitä ei kannata ainakaan missään uskoa. Isä rakastaa Senjaa, mutta sillä on nyt joku viidenkympin villitys. Ja jos Senjalla on paha olo, se voi aina soittaa äidille. Tai ottaa videopuhelua. Tai nauhoittaa juttuja. Että saadaan vähän todistusaineistoa. Myös viestintä Esalle yksinhuoltaja-arjesta, se miten kannan kaiken vastuun, miten kiireistä ja kurjaa elämäni on, kun raadan meidän yhteisten lastemme eteen, tehoaa. Esa varmasti tuntee silloin syyllisyyttä. Ja syytä onkin. Se jätti meidät, olkoon että tahdoin sitä. Mutta se jätti. Ja minä olen: kaikkeni antava, uhrautuva äiti. Oikeasti. Rakastan Senjaa yli kaiken. Tahdon suojella häntä. Kaikilta viidenkympin villityksiltä. Ja samalla suojelen vähän itseäni…

Esa kuuntelee paremmin kun olen ymmärtävä ja puhun Senjan edusta ja siitä huolesta miten Senja voi. Se osuu ja uppoaa. Niin saan tahtoni läpi. Niin me lähennymme myös Esan kanssa. Tämä on tosi pienimuotoista työtä. Huomaan että pikkuhiljaa Senja ja ehkäpä Esakin alkavat uskoa, millainen lutka tuo Viola on. Minun täytyy vain hienovaraisesti muistuttaa ja vedota Esan syyllisyyteen ja isän velvollisuuksiin. Hän ei voi tehdä asioita Senjan kustannuksella. Tai minun.
Me ansaitsemme Senjan kanssa saman kohtelun kuin aina ennenkin. Oli Violania tai ei. Ja jos Violan ei sitä kestä, häipyköön.

Jos joskus joudun kiistelemään asioista tiukasti, mun on helppo vihjailla Esalle siitä, että tytön ei itseasiassa tarvitse käydä isän luona, jos olosuhteet alkavat muuttua niin että sen on paha olla siellä. Senja on niiiiin vähän isällään että minusta hänelle täytyy antaa kaikki. Kaikki mahdollinen ja vähän enemmänkin. Esa on sen velkaa Senjalle. Ja minulle. Sillä hän osoittaa kuinka paljon rakastaa tyttöään. Ja jos ei osoita, otan siltä tytön pois. Vittu mun kanssa ei tuollaiset saatanan Violanviuhahtelijat Minä voitan tämän pelin.

Nyt on yhteiset joulut loppu ja meillä on kireät välit. Senja itkee sitä. Kaikki oli niin hyvin. Ennen me oltiin perhe. Vaikka erottu oltiinkin. Esa liukenee multa, mun vaikutuksen alta. Pikkuhiljaa.

Se sattuu.
Ero sattuu.
Toinen nainen sattuu.
Mitä tämä on?

—–

Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiiin

—-

Usein ydinperheen hajotessa yhteinen vanhemmuus jää voimaan ja aikuiset kykenevät ajattelemaan lapsen hyvää, tekemään yhteistyötä kasvatuksessa. Voi olla, että asumisjärjestelyt muutetaan niin että lapsi voi asua samassa kodissa koko ajan, ja vanhemmat muuttavat. Voi olla, että juhlapyhät vietetään edelleen lasten kanssa yhdessä. Rakentuu vanhemmuus, jossa ei ole parisuhdetta, joka luodaan ystävyydelle, keskinäiselle kunnioitukselle.

Kasvatuskumppanuudesta huolimatta avioero on kuitenkin aina ihmiselle vaikea asia. Erossa ihminen tulee jossain määrin satutetuksi,
joko toisen, ympäristön tai sisäisen maailmansa kautta. Kysymykset, olenko epäonnistunut, mikä minussa on vialla, onko parisuhde ylipäätään minua varten, ovat melko yleisiä. Hauraus sisimmän ja epävarmuuden äärellä on syviä kysymyksiä, joita ei välttämättä pysty kohtaamaan, vaan ne sulkee pois ja hakee turvaa olemassa olevista elementeistä. Joskus nämä vaikeat epävarmuuden kysymykset jäävät piiloon täysin – ajassamme hauraus ja epävarmuus ovat vaikeita tunteita.

Kun puolisot eroavat toisistaan, pelkäävät vanhemmat valtavasti menettävänsä tai satuttavansa lastaan. Siksi he usein suostuvat siihen rooliin, joka heille on voinut olla luontaista jo avioliiton aikana: joko he määrittelevät toiselle millaista vanhemmuuden tulee olla tai sitten he kuuntelevat ekspuolison toiveita vanhemmuudesta ja pyrkivät toteuttamaan ne. Näin rakennetaan yhteistä vanhemmuutta josta pyritään poistamaan riidat – lasten takia. Ja hyvä näin.
Haasteita tulee, jos yhteistyöstä on tullut yksipuolista: toinen sanelee miten toimitaan, vaikuttaa ja satelloi toisen arkeen ja pyrkii kaikin tavoin ”pelastamaan” lapsen ikäviltä tunteilta ja ohjailemaan puolison vanhemmuutta.

Usein yhteistyön todellinen luonne paljastuu, kun uusi puoliso astuu elämään: Voidaanko uusi puoliso ottaa mukaan päätöksentekoon, pikkuhiljaa ja lempeästi. Vai pyritäänkö yhä vahvemmin pitämään kiinni biologisesta päätösvallasta.

Uuden puolison paikka ei ole helppo: Toisaalta hän haluaa antaa tilaa ja pyrkii ymmärtämään uutta tilannetta. Samalla kyse on kuitenkin myös hänen elämästä, ja valinnoista. Erityisesti naisten sisin reagoi siihen, jos omaan kotiin, parisuhteeseen tai perheeseen tuodaan toisen naisen sääntöjä, joihin ei ole voinut itse vaikuttaa. Jos omaan elämään vaikuttaa toisen naisen sanelemat ajatukset ja asiat Naisen reaktio on terve. Vanhemmuudessa on hyvä olla yhteisiä linjauksia. Mutta kaiken ei tarvitse olla yhteistä. Lapsen ensisijainen etu on se, että hänellä on mahdollisimman monta rakastavaa aikuista ympärillä. Sen mahdollistaakseen biologisten vanhempien tulisi ottaa uudet puolisot mukaan pikkuhiljaa lapsen elämään ja sitä vaikuttaviin päätöksiin. Kolme tai neljä eri näkökulmaa tuo syvyyttä ja eri katsantokantoja joissa voi hyviä ituja ja polkuja lapsen hyväksi. Kolme tai neljä välittävää ja/tai rakastavaa aikuista on enemmän kuin yksi tai kaksi. Lapsen etu on siis sallia, auttaa ja mahdollistaa uusien aikuisten tulo lapsen elämään.

Jos tilanne muuttuu naisten, tai miesten väliseksi kilpailuksi, tulevat manipulaation eri muodot
käyttöön. Manipulaatiossa tarvitaan elementeiksi valta, auktoriteetti ja se että manipuloija koetaan luotettavaksi. Biologisella vanhemmalla on tämä suhteessa ekspuolisoonsa osittain toden, osittain myyttien tuoman turvan vuoksi: esimerkiksi myytin mukaan biologinen äiti lähtökohtaisesti ajattelee aina lapsen etua. Tähän uskovat usein kaikki osapuolet, ja siihen pyritään löytämään
todisteita. Valta tulee lasten kautta. Vaikuttaminen manipulaation kautta on pitkäkestoista hivuttavaa toimintaa, jossa vuoroin käytetään uhriutta, ystävällisyyttä, uhkailua ja suostumattomuutta välineinä.

Valta toisen elämään on kahden kauppa. Toinen käyttää valtaa ja toinen sallii sen. Suostumalla lasten kautta vallan käyttöön ihminen antaa oman vanhemmuutensa kompassin ekspuolisolle.
Hän ei ohjaudu omasta sisimmästä käsin, vaan ikään kuin ”taantuu” ohjeita noudattavaksi vanhemmaksi ja kadottaa sen, mikä on hänenlaistaan vanhemmuutta. Suunnan kääntäminen
tästä takaisin on vaikeaa: mitä kauemmin toinen voi ohjailla isyyttä / äitiyttä, sitä enemmän vanhemmuus muuttuu suorittamiseksi, konfliktien välttelyksi ja pelosta ohjautumiseksi.

Kun uusi puoliso reagoi tähän asetelmaan, hänestä tulee syyllinen. Hän puhkaisee kuplan, joka on suojellut eron jälkeen hetken lapsia ja itseä, mutta joka on pitkittyessään ja vahvistuessaan muuttunut toisen vallankäytön välineeksi. Kun avoin yhteistyö jossa kaikkien näkökulmia arvostetaan tasa-arvoisesti muuttuu sopimukseksi, jossa toisen tulee valita joko ekspuolison tai
nykyisen puolison välillä, ollaan siirrytty maninpuloinnin sopimukselliseen tilaan. Tästä sopimuksellisesta tilasta on vaikea lähteä pois, ja manipuloinnin kohde usein alistuu paikkaansa, ajatellen sen olevan lapsen etu – konflitkiten välttäminen. Samalla estämme sekä itseltämme, että lapseltamme aidon, vapaudesta ja rakkaudesta käsin toteutuvan vanhemmuuden.

Meistä kukaan ei tahtoisi olla manipuloija. Se on kuitenkin luontainen osa meitä kaikkia.
Pyrimme käyttämään olemassa olevia keinoja saadaksemme haluamamme.
Jos manipulointi on kuitenkin pitkäkestoista ja jatkuvaa ja siinä on mm seuraavia elementtejä, on hyvä pysähtyä sen äärelle, kenelle elämäni ohjausyksikön annan ja mistä käsin.
Manipuloinnin elementtejä:

Syyllistäminen
Tunteisiimme vetoaminen
Totuuden vääristely
Asioiden liioittelu
Keskeisten asioiden piilottelu ja mustavalkoajattelu
Jatkuva argumentointi
Asioiden monimutkaistaminen ja epäolennaisten asioiden liittäminen keskusteluun
Tahallinen väärinymmärtäminen
Ehdottomat vaihtoehdot
Uhkailu, sanallinen , sanaton tai vihjaileva
Nimen toistelu
Hiljaisuus, välttely
Ironia
Uhriutuminen
Joskus myös itku ja viattomaksi asettuminen
Lapsen käyttö manipulaation välineenä voit lukea tästä artikkelista: LINKKI.

Terve yhteistyövanhemmuus ottaa huomioon kaikki perheen osapuolet ja pyrkii
riittävän hyvään yhteistyöhön jossa myös rajat sekä joustavuuden että toisen arkeen vaikuttamisessa ovat selkeät kaikille. Meistä jokainen tarvitsee elämäänsä perusturvallisuuden: ystävällisyyden sekä ennakoitavuuden, mitä elämässäni suurinpiirtein tapahtuu. Sekä lapset mutta myös aikuiset.
Selkeillä rajoilla, pelisäännöillä, toinen toisien kunnioittamisella ja myös mahdollisuudella olla eri mieltä ilman repivää riittaa voimme rakentaa lapsille ja bonuslapsillemme tervettä
vanhemmuutta jossa lapsella on erilaisia, välittäviä aikuisia ympärillä.

Tarvitsetko tukea uusperhetilanteeseen? Kuljen rinnallanne sekä lähi- että etävastaanotolla. Ota yhteyttä taru.meritie(at)uusperhe.fi tai 045-6616775.( Jos vastausta ei kuulu tarkistathan roskapostikansion ja gmailissa myös tarjouskansion.)

-Isän ei tarvitse muuttua äidiksi – eikä olla naisen jatke-

mennessä Taru Meritie | marras 7, 2019 | Yleinen

Moi mä oon Pekka. Päivä on nyt ohi. Mun vaimo Tuija on koneella. On mun ilta hoitaa lapset. Tai itseasiassa kaikki illat on. Olen ihan helvetin väsynyt. Työpäivän jälkeen kotityöt tuntuu raskaalta. En tajua miksi mun pitää tehdä nämä kaikki jutut. Tai tiedänhän mä. Koska vaimo on raatanut lasten kanssa aamusta alkaen. Ja hän on niin paljon väsyneempi.Tai ääneekkäämpi. Ja minä tahdon auttaa. Kantaa korteni kekoon. Mutta olen silti helvetin raato. Tosin sitä ei kannata sanoa ääneen: Alkaa kilpailu siitä kumpi meistä onkaan väsyneempi ja kuinka mä saan käydä töissä ja miten tuollainen työpäivä olisi vaimolle lomaa. Mutta mulle se ei ole. On ihan jes käydä töissä. Mutta joudun olemaan siellä skarppina. Koko ajan. Ja se on helvetti työ, ei lepokoti.

Ja toki mä haluan tehdä rakkauden tekoja mun vaimolle. Haluan auttaa. Olla uuden sukupolven osallistuva isä. Mutta miksi tämä tuntuu kurjalle? Miksi tuntuu että tämä on toinen työmaa? Miksi musta tuntuu ettei isyys ole mun juttu? Vaikka pitäisi. Ja rakastan lapsia. Tuntuu etten tiedä mitä isyys on, ja olen vain vaimoni apupoika. En mies. Tahdon perkele olla MIES. Mutta en jaksa riidellä. Joten olen hiljaa, myönnyn ohjeisiin. Suoritan. SE on helpompaa. Ettei tule riitaa.
Ja mä yritän. Yritän toteutttaa ne ohjeet niin hyvin kuin mahdollista. Ja jos olen epävarma, kysyn. Mutta se on usein väärin. Saan huudon että enkö osaa lainkaan ajatella aivoillani. – Juu osaan mä. Mutta tahdon tehdä kuten hän haluaa. Ettei sitten tule taas sanomista. Ja kun hän huutaa mä tiedän vielä vähemmän. Lamaannun.

Sängyn laidalla istuva isä peittelee pojan ja huokaa. Isä-poikahetki muuttuikin jälleen suorittamiseksi.
-Kaikki se ihanuus jota tahdoin lapselleni antaa hukkui ohjeiden noudattamiseen. Milloinkohan saisin tehdä niitä meidän poikien juttuja. Olla vapaa ohjeista. Olla minunnäköinen isä.
Milloin riittäisin minuna?-

Koetko miehenä, ettet saa olla sinä? Harjoitella, kuulostella, tehdä omin tavoin? Olla isä sellaisena kun sinä ajattelet että isä on. Toteuttaa isyyttä niin kuin tahtoisit.Tai ehkä et kuule, tiedä, mitä sisimpäsi sanoo isyydestä. Sillä ulkoa tulevat ohjeet ja vaatimukset huutavat niin kovaa, että ne peittävät sen alleen? Nainen on löytänyt käytänteet perhe-elämään. Ne ovat toimivat ja järkevät. Nainen on tutkinut kaiken. Mutta…….jostain syystä isyys, miehenä oleminen tuntuu haastavalta. Ei omalta. Epämukavalta. Kaipaukselta.

Nykypäivän tasa-arvoista perhe-elämää opetellessamme mies voi ajautua vaimon apupojaksi, jossa vaimo kertoo, mitä ja miten asiat tulisi kotona tehdä. Millainen sinun tulee olla, että olet mies. Millainen sinun tulee olla, että olet riittävän hyvä isä. Nainen kontrolloi kaikkea, toivoo apua ja pohtii miksi mies jähmettyy, hiljenee, eikä ohjaudu itse, omatoimistesti. Nainen kokee raskaaksi, että joutuu ohjeistamaan toista aikuista. Olemaan hällekin äiti, kannattelemaan koko perhettä. Omien totuttujen ja hyväksi havaittujen toimintamallien keskellä hän ei kykene irrottamaan otettaan vastuusta, levähtämään ja antamaan tilaa toisenlaiselle toteutustavalle, tai toisenlaisille lopputuloksille. ”Jos teet kotityöt, teet kuten minäkin tai et tee ollenkaan.” Kodin velvollisuuksien, kasvatuksen, siivouksen, pyykkivuoren keskellä nainen ärsyyntyy, tiuskii, sanattomin elkein ilmaisee tyytymättömyyden. Ja kun mies arkaillen pyrkii auttamaan, on naisen väsymys jo niin syvä, että hän ei kykene rakentavaan keskusteluun, vaan kivahtaa, käskyttää ja ohjeistaa: antaa etukäteen tarkat ohjeet, kuinka, miten ja milloin mikäkin asia tulee tehdä. Ja mies tekee. Kun tahtoo auttaa.

Nainen kertoo miten miehen tulee olla mies . Äiti kertoo kuinka isän tulee olla isä.

Ja lisäksi vaateita voi tulla myös entiseltä puolisolta tai teini-ikäisiltä lapsilta, äidiltä, appivanhemmilta, yhteiskunnalta. Uusperheessä ilmiö näkyy usein joko entisen puolison kontrollointina, mitä isän tulee tehdä, että hän on riittävän hyvä isä. Tämä voidaan pahimmillaan syöttää myös totuudeksi lapselle:
isä välittää sinusta vain jos tekee/ostaa/käyttäytyy kuten lapsi tai toinen vanhempi tahtoo. Tällä riistetään lapselta isän rakkaus, ja hänen sisälleen tulee tieto, ettei hän ole tärkeä ja arvokas isälle.
Toinen yleinen tapa on biologisen vanhemman hyväntahtoinen tapa pyrkiä liittämään lapsi ja uusi puolisonsa yhteen kertomalla mitä bonusvanhemman tulisi tehdä tai tulisi käyttäytyä lapsen kanssa. Tällöin biologinen vanhempi kuitenkin asettuu lapsen ja aikuisen väliin ja suhteesta ei tule luonnollinen ja aito, vaan biologisen vanhemman miellyttämisen tapa.

Tämän pyörityksen ja vaatimusten äärellä mies kokee itsensä ehkä avuttomaksi, tai ylimääräiseksi. Hän pyrkii täyttämään kaikkien toiveet, kadottaa itsensä, väistyy ja passivoituu. Ja kun mies vetäytyy ja hiljenee, vaimo kokee turvattomuutta ja hakee sitä lisää kontrolloimalla kaikkea, ottamalla lisää vastuuta. Mies katsoo aikansa, kunnes ei enää katso. Lähtee pois henkisesti tai fyysisesti. Lamaantuu tai hermostuu. Tämän myötä naisen turvattomuus jälleen lisääntyy. Ja kehä vahvenee.

Vahvat naiset ovat yhteiskuntamme ylpeyden aihe. Se on pelastanut meidät, maamme on siitä ylpeä. Mutta tämä asetelma, joka sodan jälkeen auttoi naisen selviämään omalla tavalla ja miehen toisella, jätti sisälle myös paljon turvattomuutta ja yksinpärjäämisen taakkaa. Taakkaa, jota emme enää tänä päivänä tarvitsisi.

Myyttien purkaminen on arjen tapojen purkua. Se on maalaisjärjen haastamista ja kyseenalaistamista. Se on pysähtymistä juuri siinä kohdassa, kun ei tee mieli pysähtyä. Kun sinulla on tarve huokausten saattelemana kontrolloida ja ohjeistaa miestäsi kodin asioiden äärellä, mitäpä jos antaisit tänä iltana hänelle vapauden tehdä asiat kuten hän haluaa? Ehkä voisit kysyä miten hän haluaisi illan lasten kanssa viettää, millainen isä hän lapsille haluaa olla ja mitä tukea hän tarvitsee siihen vaimoltaan.
Mitä jos isäinpäivälahjasi tänä vuonna olisikin isän vapautus olemaan hän. Riittävä ja ainutlaatuinen persoona. Isä.

”