© Taru Meritie, Uusperhe.fi

Häpeä

Häpeä on yksi inhimillisen tunne-elämän kipeimmistä ilmiöistä. Se on musertavan kipeä tunne tai kokemus siitä, että on viallinen ja siksi kelpaamaton hyväksyttäväksi ja kuulumaan joukkoon. Häpeässä ihminen uskoo olevansa pohjimmiltaan huono – ei vain tehneensä virhettä, vaan olevansa virhe.

Häpäisy

Häpäisy eli nöyryyttäminen puolestaan on ulkoinen tapahtuma: se on toisen julkinen alentaminen, jossa uhrilta riistetään arvokkuus. Häpäisyä voi kuvata sielun murhaksi. Toisin kuin häpeä, joka usein lamaannuttaa ja saa vetäytymään, häpäistyssä ihmisessä voi nousta viha. Tämä erottaa hienovaraisesti nämä tunteet: häpeä kalvaa sisältäpäin, kun taas häpäisyssä on aina nöyryyttäjä, uhri ja joskus yleisö – dynamiikka, joka lietsoo uhrissa arvottomuuden lisäksi raivoa tilanteen epäoikeudenmukaisuudesta.

Häpeän ja häipäisyn tarkoitus

Uusperhe on ihmissuhteiden laboratorio, jossa häpeän ja häpäisyn teemat korostuvat usein. Parisuhteen osapuolet tuovat yhteen kaksi eri perhehistoriaa. Uusperheen syntyminen voi aiheuttaa kipeitä tunteita ulkopuolisissa ihmisissä niin isovanhemmissa, kuin entisessä puolisossa, ystävissä kuin aikuisissa sisasruksissakin. Kipeät tunteet voivat liittyä juuri tähän perheeseen tai sitten ne voivat herättää muita omia pelkoja, joita projisoidaan tähän perheeseen . Tällöin henkilö voi sivuuttaa omat kipunsa ja pyrkiä kompensoimaan niitä alentamalla, häpäisemällä, halventamalla, nöyryyttämällä bonusvanhempaa, joka on symboli uusperheen muodostumiselle. Nöyryyttäjä voi olla lapsi, sukulainen, tai ekspuoliso. Tyypillinen nöyryyttämisen tapa on pyrkiä jättää huomiotta, vähätellä tai nousta yläpuolelle. Tällainen käytös on useimmiten vallankäytön ja koalitioiden rakentamisen keino, joka palvelee kolmea rinnakkaista tarvetta: 1) nöyryyttäjän pyrkimystä säilyttää moraalinen ylemmyys ja mahdollisesti statushierarkia, 2) jonkun henkilön lojaalisuuden varmistamista itseen 3) sekä bonusvanhemman aseman heikentämistä niin, että hänet voidaan kehystää ulkopuoliseksi ja siten vähemmän “oikeutetuksi” vaikuttamaan. Halventaminen voi vaihdella hienovaraisista piikeistä suoraan halventavaan puheeseen.

Bonusvanhemman häpäisy lapsen avulla

Jos nöyryyttäjä pyrkii systemaattisesti alentamaan bonusvanhemman arvoa lapsen silmissä, lapsi joutuu lojaalisuussidokseen: säilyttääkseen kiintymyssuhteen omaan vanhempaansa hänen on osallistuttava häpäisyyn – tai ainakin hyväksyttävä sen kehyksiä. Tällöin lapsi joutuu moraaliseen ristiriitaan, joka on kehityksellisesti raskas: hän oppii, että rakkaus toiseen vaatii toisen häpäisemistä. Psykologisesti tämä purkautuu usein syyllisyyden ja häpeän yhdistelmänä: syyllisyys tekojen tasolla (“teen väärin, aiheutan pahaa oloa), häpeä olemisen tasolla (“olen huono lapsi, koska pidän bonuksesta kuitenkin”). Tällöin nöyryyttäjä siirtääkin häpeän ja häpäisyn lapseen, vaikka tarkoitus oli siirtää ne bonusvanhempaan.

Evoluutiopsykologisesti ilmiö on ymmärrettävä, vaikkei oikeutettava. Uusparisuhde muuttaa resurssi- ja statushierarkioita: entinen puoliso voi kokea menettäneensä sekä pari- että vanhemmuusaseman, mikä laukaisee statuksen ja maineen puolustamisen. Kun geneettinen linkki lapseen on yhden vanhemman “valttikortti”, mustamaalaaminen toimii matalan riskin strategiana vaikuttaa lapsen preferensseihin ilman suoraa fyysistä konfliktia. Samalla lapsi – joka on evolutiivisesti virittynyt turvaan, hyväksyntään ja ryhmään kuulumiseen – lukee tilanteen uhkana perheensisäiselle paikalleen ja reagoi puolustamalla kiintymyssuhdettaan siihen aikuiseen, joka signaloi vahvimmin “me vastaan muut” -liittoutumista. Bonusvanhemman geneettisen linkin puuttuminen herkistää kaikkia osapuolia statussignaaleille: pienetkin julkiset nöyryytykset toimivat tehokkaina viesteinä siitä, kuka on “oikea” perhe ja kuka ei.

Julkisessa maineympäristössä häpäisy saa erityisen tehosteen, koska nöyryytyksen yleisö voimistaa kokemusta ja kiristää häpeän kehää: bonusvanhempi kokee haavoittuvuuden pistoksen “kaikkien nähden”, lapsi oppii, että häpäisy lisää oman vanhemman hyväksyntää, ja entinen puoliso saa lyhyen voiton tunteen mainepelissä.

Häpäisyn kallis hinta

Vaikka lievä häpeä voi joissain tilanteissa suojata liialliselta riski- tai norminvastaiselta käyttäytymiseltä, nöyryyttäminen ei näytä tuottavan psykologisesti mitään sopeuttavaa arvoa: se rapauttaa luottamusta ja itsearvostusta ja ennustaa defenssejä, aggressiota tai vetäytymistä. Tämä näkyy uusperheissä kroonistuvina häpeäsykleinä: toistuvat nöyryytysepisodit opettavat bonusvanhemmalle odotushäpeää, lisäävät varuillaan oloa ja kapeuttavat hermoston säätelyikkunaa, mikä altistaa ylireagoinneille. Ja hän jää hyvin yksi, sillä lapsen osallistumista häpäisyyn on vaikea todentaa.

Samalla on hyvä ymmärtää että lapsen taustalla ei ole syvimmiltään halu olla paha, vaan tarve kiinnittyä häpäisijään: lapsi navigoi kiintymyssuhteiden ekonomiaa niin, että säilyttää tärkeimmän ankkurinsa – oman vanhemman – myös hinnalla, joka on moraalisesti kallis. Tämän hinnan lapsi maksaa usein sisäistettynä häpeänä, mikä tiedetään olevan yhteydessä masennus- ja ahdistusoireiluun, sosiaaliseen vetäytymiseen ja somen/joukkotilanteiden välttelyyn.

”

Jatkuva häpäisy rikkoo kaikkien turvan

Bonusvanhemmalle mustamaalaamisen pitkäkestoinen kohteena olo on riskitekijä kyynistymiselle ja suhteesta irtautumiselle. Sulautumisen myytti tekee tästä petollisen: jos odotus “kuin omat lapset” ei täyty, se vaihtuu itsesyytökseen (“minussa on vikaa”) tai vihaksi lasta kohtaan, mikä syventää häpeäkehää.

Mitä heikommin aikuisten välinen raja pitää, sitä todennäköisemmin lapsi imaistaan aikuiskonfliktin liittolaiseksi. Mutta mitä selkeämmin biologinen vanhempi suojelee molempia kiintymyssuhteita (lapsi–bio, lapsi–bonus) mustamaalaamiselta, sitä paremmin lapsi voi säilyttää oikeuden pitää molemmista ilman häpeärangaistusta.

Kaikki lapsen “puolten ottamiset” eivät kuitenkaan ole vieraannuttamista; oleellista on, onko aikuisen viestintä lapselle järjestelmällisesti toista aikuista dehumanisoivaa, moraalisesti alentavaa ja lapsen alentavasta käytöksestä palkitsevaa. Kun nämä ehdot täyttyvät, haitta on todennäköinen: lapsi oppii, että toisen ihmisen häpäisy on kelpuutuksen hinta, ja bonusvanhempi sisäistää ulkopuolisen roolin osaksi identiteettiään.

Siksi uusperheen kannalta ratkaisevaa ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan keitä kuulee, ja mitä lapsen psyyke oppii toistosta. Julkiset “pienet läppäykset” – ironiset sivallukset juhlapöydässä, vähättelyt, ignooraukset, passiivis-aggressiivisuus – ovat lapselle mikro-opetussuunnitelma häpeästä: kuka kuuluu “meihin”, kenet saa nolata ilman seuraamuksia, milloin rakkaus on ehdollista.

Evolutiivisesti sosiaalisen maineen hallinta on voimakas ohjuri; modernissa perheessä se ilmenee mainepeleinä, jotka tekevät eniten hallaa juuri niille kahdelle suhteelle, jotka lapsen hyvinvoinnin kannalta ovat korvaamattomia: omaan vanhempaan ja arjessa läsnä olevaan toiseen aikuiseen. Kun ulkopuolisen aikuisen halventava kehystys muuttuu järjestelmälliseksi, tilastollinen riski pitkäkestoisille psyykkisille haitoille nousee – ei siksi, että uusperhe sinänsä olisi riskiperhe, vaan siksi, että häpäisy tuottaa kroonista turvattomuutta, ja turvattomuus on se mekanismi, jonka kautta häpeä syrjäyttää uteliaisuuden ja kiintymyksen.

Tarvitsetteko tukea tai apua? Varaa rohkeasti aika uusperheasiantuntija, terapeutti Taru Meritille oheisesta linkistä. Tarjolla sekä video- puhelin, että lähivastaanottoa.