fbpx
Hiljainen äitiys

Hiljainen äitiys

 

 

Äitimyytti, hyvästä, pyyteettömästä biologisesta äidistä elää ajatuksissamme, sisäisissä vaatimuksissamme ja mielikuvissamme. Tämä nostaa biologisen äidin illuusiomaiseen asemaan, jossa itsen ja omien tarkoitusperien tarkastelu on poissa, mihin ei mahdu itsekkyyttä tai omien etujen tavoittelua. Ikään kuin nainen saisi hedelmöittyessään jonkin syvän jumalallisen tietoisuuden elämästä, joka poistaa hänen vajavuutensa, traumansa, itsekkyytensä, erehtyväisyytensä, ihmisyyden raadollisuuden. Hänestä tulee äiti, laupeuden ilmentymä, Äiti maa, hyvyyden ja elämänlähteen antaja, maamme ja kansakuntamme pelastaja. Hänellä on täydellinen viisaus ja tietämys viattomien lasten näkökulmasta kaikkeen: itseen, ihmisyyteen, elämään, yhteiskuntaan, politiikkaan. Naisen varjo on siirretty myyteissä äitipuoleen, osaamattomuus ja avuttomuus isämyyttiin. Jaloudesta vielä astetta hienompi versio yksinhuoltajuuteen.

Näiden myyttien keskellä me äidit, lapselliset ja lapsettomat, puolikkaat ja kokonaiset, etäällä ja lähellä, tahdomme olla kovasti maailman täydellisimpiä äitejä, tai äitipuolia – bonuksia. Ja samalla tiedämme että juurikin epätäydellisyys on ainoa mihin riitämme.  Riittämättömyys johtaa meidät ehkä myös syvemmälle: epäterveeseen häpeään, jossa koemme, ettemme kelpaa itsenämme tai syyllisyyteen, jotka johtavat hyvittelyyn, asioiden peittelyyn, ulkokultaisuuteen tai toisten halveksuntaan.

Uhriutuminen ja martyyriys äiteydessä on rumaa. Marttyyriäidillä on vankkumaton usko omaan moraaliseen ylemmyyteen. Hän kokee olevansa oikeassa, toisten yläpuolella, jossa hän voi tuomita muita ihmisiä, isejä ja bonuksia omasta hyvyydestään käsin. Marttyyrin oma elämänilo voi myös olla kadoksissa ja siksi muillakaan ei saa olla nautittava, hauskakin elämä, vanhemmuus.  Uhriutuva äiti antaa ymmärtää että hänellä ei ole valtaa omaan elämäänsä. Hän sysää vastuun toisten tai kohtalon harteille. Syyllistää muita ja esittää jaloa. On kiva olla uhri. On kiva ettei tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästä. On hienoa kantaa kirkasta kruunua:  olla koko elämänsä lasten eteen uhraava äiti. Uhrautuvan ja marttyyriäidin vastakohta on syyllistymätön, terveellä itsetunnolla varustettu vanhempi, joka tekee tarpeellisen ja uskaltaa sitten sanoa: ”Olen riittävän ok, en täydellinen. Minä riitän tällaisena ja kaikki muutkin saavat olla sellaisia kun haluavat.”

Vanhempi antaa omalla esimerkillään lapsella mallin aikuisena olemisesta. Meistä kukaan tuskin tahtoo antaa lapselle mallin elämästä jossa tulee unohtaa itsensä, nousta toisten yläpuolelle tai lasten tullessa elämään unohtaa kaikki muu elämä. Tuskin myöskään kukaan tahtoo kuulla että oma rakas vanhempi on unohtanut kokonaan oman elämänsä hänen takiaan. Miten raskas taakka ja kiitollisuuden velvollisuus siitä lapselle annetaankin.

Äitiyden yksi tärkeimmistä tehtävistä on kasvaa lapsen ja elämän myötä itse. Äitiyden syvyyttä on ymmärtää omat haavat, kivut ja riittämättömyys äitiyden äärellä – ja kantaa ne siirtämättä niitä lapsiin.

Äitiyden kipeä tehtävä on ymmärtää, ettemme voi pelastaa lasta vaikeilta tunteilta, vaan meidän tulee antaa hänen tuntea ja kohdata elämä – ja seistä hänen rinnallaan. Äitiys ei ole suorittamista. Äitiys ei ole kilpailemista.  Äitiys on mitä suuremmissa määrin rakkautta, jossa mahdollistamme lapsellemme mahdollisimman monta rakastavaa aikuista. Äitiys on rakkauden antamista vaikeilla tavoilla: nähden pienten kipukohtien sijana isoja kokonaisuuksia. Äitiys on oppimista itsestä, enemmän itsensä näköiseksi tulemista ja sitä kautta esimerkkiyttä lapselle.

Äitiys on sitä, että osaamme väistää oikeassa kohdassa ja olla tavoitettavissa toisessa hetkessä. Äitiys on hiljaisia kyyneliä, huokauksia. Äitiys on toisten aikuisten arvostamista: Lapsen isän, äitipuolen, opettajan tärkeyden arvostamista. Äitiys on sykäkhdyksiä sydämessä. Äitiys on rikkinäisyyttä, epätäydellisyyttä. Sillä sitä kautta näytämme lapsille, ettei heidänkään tarvitse olla täydellinen. Äitiys on kannattelua ja irtipäästämistä. Äitiys on aina vähän rikki ja sitä kautta ehjä. Äitiys on hiljaista lempeää rakkautta ilman itsensä korottamista.

Äitiyttä on sinussa, minussa, lapsellisella, lapsettomassa, kokonaisessa ja puolikkaassa, etä- ja lähivanhemmassa. Se on meissä naisissa, jokaisessa. Äitiyden ajatus voisi olla äitejä, äitihahmoja ja naisia yhdistävä. Etenkin silloin kun heitä yhdistää samat lapset.

Moni äiti, äitipuoli, etä-äiti tai äiti, joka haluaisi olla äiti muttei ole saanut lasta, jää tänäkin äitienpäivänä yksin. Monen naisen kyynel tai vaikeat rakkauden teot jäävät Ilman huomiota, ilman kiitosta, ilman nähdyksi tulemista, arvostusta. Mutta mitätöinti, halveksuminen, väheksyminen ja virheet muistetaan.  Omistan tämän kirjoituksen teille te hienot, upeat naiset. Teille hiljaiset ”äidit”. Kaikenlaiset kauniit. Rohkeat ja raadolliset.

 

 

Kuljen rinnallanne  antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille bonusäiti tai uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045 -6616775

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Korona 2: en luota eksään!

Korona 2: en luota eksään!

 

Moi

Mä olen Pasi. Olen voimaton. Lapset on mulla viikko-viikko systeemillä. Olen mielestäni aika tarkka noista koronaohjeista. Mun puoliso, Eerika on myös. Ja tietenkin mun eksä Ronja on kanssa. No, sehän on hyvä, kun kaikki on tarkkoja. Mutta kun kaikki on eri tavalla tarkkoja. Yhdelle käsienpesu on tärkeä, toisella täyseristys. Kolmannelle riittää täysdesinfiointi, ja kavereiden kanssa saa olla ja toiselle kavereita ei saa yhtään tavata. Nyt sitten kiistellään tuleeko lapset ja eikö tule ja kuka päättää ja mistä päättää. Ollaan luettu tapaamislakia ja THL:n koronaohjeistukset jotka osaan kohta ulkoa. On konsultoitu lakimiestä ja asiantuntijaa. Ja kukaan ei vittu sano mikä on oikein.
Ja kyllä minä tämän jaksaisin. Mutta nyt Eerika mököttää. Ollaan riidelty kolme päivää. Nyt parisuhdekin voi huonosti. Yt:t painaa päälle ja olen ihan yksin. Olisipa joku, joka ymmärtäisi minua. Korona. Mikä kirosana.

—–

Koronakriisin vaikutukset perheeseen ja parisuhteeseen ovat totta monessa perheessä. Vaikka itse koronaa ei perheessä ole, sen uhka voi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita muita haastavia asioita, luottamattomuutta, arvostusta, asemaa perheessä.

Jos uusperheen ja biologisen vanhemman välit ovat tulehtuneet, voi yhteistyössä tehty lasten auttaminen olla haastavaa. Molemmat osapuolet kokevat olevansa oikeassa ja eletyn historian
sattumiset, luottamattomuus ja arvostuksen puute nousevat pintaan.

Koronah aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla luonnollinen tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Toisessa perheessä virnaomaisohjeiden noudattaminen ja tulkinta voi olla erilaista, emmekä tiedä miten suhtautua tähän. Mikä olisi oikein.

Kun emme pysty itse ratkaisemaan tilannetta etsimme apua ja ratkaisuja viranomaislähteistä. Mutta tällä hetkellä myöskään viranomaiset anna kovinkaan kattaviavastauksia koronan ja uusperheen tilanteeseen. THL on ohjeistanut uusperheitä tapaamisissa jotka koskevat karanteenia ja koronaa. Lue lisää ohjeista tästä linkistä.

THL:n  suositukset ovat kuitenkin suosituksia, ja ne ovat pohjautuvat pitkälti vanhempien yhteistyöhön ja tulkintoihin asioista. Kun emme löydä yksiselitteistä ratkaisua tilanteeseen, johtaa se edelleen turvattomuuden lisääntymiseen, ja avuttomuuteen: elämämme isot asiat eivät ole käsissämme.

Kun ihminen kokee itsensä turvattomaksi, hän menee mentaalisella tasolla hätätilaan. Hätätilassa ihminen joko hyökkää, jähmettyy tai vetäytyy. Usein, vaikka turvattomuuden kohde olisi esimerkiksi korona tai vaikkapa toisen biologisen vanhemman käyttäytyminen, hätätilareaktio kohdistuu lähellä olevaan ihmiseen: puolisoon. Ja kun joko hyökkäämme, vetäydymme tai jähmetymme, se aiheuttaa puolisossa turvattomuutta ja myös hän menee hätätilaan. Puolison hätätila taasen aiheuttaa meissä turvattomuutta ja näin kehä on valmis: Ulkopuolinen uhkaava tilanne muodostuukin riidaksi parisuhteeseen.

Koronaepidemian aikaan avuttomuuden tunne suhteessa elämäämme, ulkopuolisen vallan, johon emme voi vaikuttaa (eksän käyttäytyminen, koronavirus) voikin siis kääntyä riidaksi parisuhteessa. Ja näin jäämme yhä enemmän yksin.

Hätätilakierteen tunnistaminen voi auttaa siihen, että jo muutenkin haastava tilanne ei tule vielä haasteeksi parisuhteeseenkin vaan parisuhteesta tulee voimavara haasteiden keskellä.

 

Kuinka teidän hätätila kehänne muodostuu?


Mitä enemmän minä ________________________________, sitä enemmän sinä __________________________________

Ja sitten, mitä enemmän sinä ______________________________, sitä enemmän minä __________________________________, ja niin syntyy hättilakehämme.

Miten voisitte katkaista kehänne?

Kun sinä  ________________________________ minä voisin.    __________________________________

 Ja kun minä ______________________________, sinä voisit __________________________________. 

 

Korona, lasten tapaamiset ja uhilta suojaaminen on usein haastava tilanne , jossa ei ole yksiselitteisiä vastauksia, emmekä voi kaikille asioille mitään. Avuttomuuden  ei kuitenkaan tarvitse rikkoa parisuhdetta. Kun tunnistamme, että olemme turvattomia ja sanoitamme puolisolle tätä, yhdessä tilanteen hyväksyen ja toinen toisista turvaa hakien, ulkopuolinen uhka ei muut parisuhdetta repiväksi, vaan sitä yhdistäväksi tekijäksi ja riitelyn sijaan voimme hakea toinen toisistamme lohtua.

 

Kuljen rinnallanne  antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045 -6616775. Jos vastausta ei kuulu tarkistathan myös roskapostikansion ja gmailissa tarjouskansion.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuka on tärkein? -Korona

Kuka on tärkein? -Korona

 

 

 

Moi

Mä olen Eerika. Nyt toi korona on sitten tullut. Ehkä sä arvasitkin, että ei tunnu ihan hyvälle. Olen itse todella hygieeninen, pesen käsiä, desinfioin pintoja ja vältän turhia kontakteja. Olen tarkka ja siisti. Niin kuin minun lapsenikin. Meillä pukeudutaan siisteihin merkkivaatteisiin ja silitän aina kaikki vaatteet. Kotimme on siisti, vaalea ja linjakas. Niin kuin arkemmekin.  Mulla on diabetes ja kuulun siis riskiryhmään. Nyt pelottaa ja ahdistaa. Korona. Ja tietenkin se kestoaihe. Miehen eksä.

Mulla on mies Pasi. Ja Pasilla on eksä, Roosa. Roosa on mulle ilmaa. Tai siis mä olen sille. Mä kyllä yritin aikanani, että jos vaikka ihan asiallisesti lasten asioita hoidettas, mutta hän on sellainen kakara, joka mököttelee ja piilovittuilee. Ja yhteistyö ei sitten ole ottanut sujuakseen. Ja fine, se on ok, kun Pasin teinit on joka toinen viikonloppu. Kestän kyllä tämän näennäisnpaskan.
Mutta. Kertokaa mulle: mitä mä NYT teen? Nää teinit, Ville ja Ronjan on tulossa tänne rähmäisine käsineen ja hieltä haisevine paitoineen niin kuin X-ajaksi. Miten ne saa pesemään käsiää, kun niiden kanssa joutuu taistelemaan jo tavalliseen suihkuun menon kanssa -puhumattakaan puhtaista vaatteista?  Ronjan hiuksiakin on ihan joka helvetin paikassa.
Ja miten mä voin ottaa ne tänne, kun tuo Roosa siellä toisesta kodista käsin valehtelee, piilottelee asioita meiltä. Miten helvetissä voin luottaa että se nyt noudattaisi jotain koronaohjeita, vaikkapa ihan normiohjeistusta lastensa kohdalla: hygieniaa.
Nyt sitten olen sitä mieltä, että nuo teinit voi kyllä ihan hyvin olla kotonaan, vaikka heidän äitinsä onkin töissä. Ei ole mun vastuulla kasvattaa niitä. Hallituskin sanoi, että ton ikäset pärjää kyllä. Mä olen kaikkeni yrittänyt niiden kanssa ja ne vain haistattaa, ignooravat mut tai ovat niin vitun ylimielisiä. Olen yrittänyt kaikkeni ja jaksan yrittää sen joka toisen viikonlopun. Mutta että ne olisi viikon täällä. Tai jopa kuukauden. NO WAY! Mä ajattelen että en k-e-r-t-a-k-a-i-k-k-i-a-a-n kestä. Mulla ei ole tilaa täällä mun kotona, ei mun rutiineja, ei mun siisteyttä. Mä en ohjaa täällä vaan täällä on sellainen tunnusteleva velloilu, missä kukaan ei puhu mitään. Kaikki on vain ja vetäytyy. Ja meidän pikkuiset juoksevat teinien perässä hakien isompien hyväksyviä katseita.
Kyllä mä voisin auttaa jos joku joskus näkisi mun arvon. Mutta minkä vitun takia mä riskeeraisin kaiken tän paskan jälkeen oman ja lasteni terveyden tuo itsekkään eksän takia, joka ei vaivaudu edes tervehtimään mua. Miksi?

Moi

Mä olen Ronja. Yksinhuoltaja. Ollut jo 12 vuotta. Teen rankkaa työtä sairaanhoitajana. Hoidan siis kotona lapsiani ja töissä muiden lapsia. Olen terveydenhuollon ammattilainen ja ylpeä siitä. Ja olen äiti. Äitinä minä olen se ihminen, joka tuntee lapset läpikotaisin. Minä olen heidän pyllyt pessyt ja opettanut kävelemään. Minä olen se, joka kävi keskustelut opettajien kanssa ja lohdutti lasta, kun hänelle tuli ensimmäinen sydänsuru. Minä olen puhunut kuukautisista ja ehkäisystä. MINÄ. Ei vittu kukaan Eerika. Ne on minun lapset ja MINÄ päätän miten minun lapsiani kohdellaan ja kasvatetaan. Siihen on turha tulla jonkun pikkupimatsun neuvojaan antamaan. Kasvatttaisi nyt ensin nuo omansa edes pois potalta. Mä myös ajattelen että mun elämä on aika rankkaa. Turha tuon Eerikan on inistä. Hänellä on mies, on koti, ei taloushuolia, arki rullaa. Tai enhän mä oikeastaan tiedä onko sillä taloushuolia, mutta tuskinpa kun lapset pukeutuvat merkkivaatteisiin. Tai siis joo, pukeutuu munkin lapset, mutta MÄ OLEN RAATANUT NIIDEN VAATTEIDEN ETEEN. Raatanut pitkää päivää, ja illalla hoitanut lapsia. Uhrannut mun elämän lasten vuoksi vain siksi että rakastan niitä ja samalla tuo isän ketkule ei laita tikkua ristiin. Jos mä JOSKUS pyydän, että se tekisi niin kun mä sanon, niin ei, jo on tuo Eerika inisemässä että me tehdään meidän tavalla ja nitinatihevonvittu. Voisiko edes joskus arvostaa sitä mitä MÄ olen MEIDÄN lasten eteen tehnyt. Edes joskus. ( tai ehkä kokoajan..). Ja että MÄ TIEDÄN MUN LAPSET. Ja MÄ olen väsynyt. Ja MÄ olen uhrannut. Ja MÄ olen yksin. Ja MULLA on arki ja huolet. Ja ihan sama onko Eerikalla jotain huolia. EI VITTU KUULU MULLE. Sulla on siellä mies. MÄ OLEN YKSIN JA MÄ OLEN KASVATTANUT JA MÄ OLEN VÄSYNYT JA MÄ OLEN YKSINHUOLTAJA! KUULKAA: YKSINHUOLTAJA: lasteni eteen elämäni laittanut pyyteetön köyhä väsynyt äiti. Ja nyt. Sen kerran, kun tarvitsen apua, kun hoidan Suomen kansaa uhraten aikani ja terveyteni maan hyväksi, ei Pasi välitä paskaakaan siitä, saati lapsista. Vaan hän pyörii sen Eerikan ja pikkuperheensä ympärillä. Ja ne on päättäneet että meidän lapset – mun ja Pasin lapset eivät voi olla enempää siellä niillä- no miksi. NO KOSKA VITTU EERIKA! Aikuinen nainen, olkoot sitten diabetes tai vaikka kuppa. Ei SE voi mennä LASTEN edelle. Kyllä lasten pitää tällaisessa kohtaa päästä, päästä sinne minne MINÄ parhaaksi näen. Ja just sen verran, kun mä ajattelen. Sillä minä olen äiti. Minä olen sairaanhoitaja. Minä tiedän…. Mutta Pasi on hiljaa. Se on jättänyt mut ihan yksin. Se otti avioeron. Ja nyt Eerikan myötä se elää omaa elämää. Ja mä olen yksin.

 

Pasi: ”mä haluaisin vain että kaikilla on hyvä olla. Teen niin tai näin aina joku huutaa”.

Teksti ja hahmot ovat kuvitteellisia, eivätkä perustu yksittäisiin tositapahtumiin.

 

Koronakriisi koskettaa meitä kaikkia. Vaikka itse kriisin vaikutukset perheeseen tai parisuhteeseen olisivat vähäiset, voi kriisi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita haastavia asioita.
Koronaviruksen aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Rauha tässä tilanteessa on, jos perheiden välillä on keskinäinen kunnioitus ja luottamus, ja jos asioista voidaan yhdessä keskustella. Jos luottamus ja kunnioitus puuttuu, voivat näiden puute tulla käsittelyyn kriisin kautta. Tunnemme itsemme turvattomaksi suhteessa asiaan, joka on elämässämme, mutta johon emme voi vaikuttaa. Näin siirrymme hätätilaan. Ja kun olemme hätätilassa, olemme valmiita puolustamaan uhkaa vastaan. Joko vihalla, vetäytymällä tai jähmettymällä.

 

 

 

Samaan aikaan kun turvattomuus jyllää uusperheen elämässä, jyllää se myös myyttien tasolla. Myytit ovat osa yhteisöjen turvarakennelmia: ”jotkin asiat vain ovat kuten ovat”, luo pysyvyyttä ja olettamuksia: asioita, jotka ovat aina näin. Voimme nojata myytteihin mutta aina ne eivät kuitenkaan palvele elämää. Kun ulkopuolinen uhka on iso, myös myytit elävät, laajemmin ja vaikuttavammin. Uusperhettä koskettavia myyttejä voivat olla tässä kohtaa äitimyytti, joka kertoo, että äiti on ainoa, joka tietää mikä on lapselle parasta, äiti tuntee aina lapsensa, äiti on uhrautuva, selviytyjä, raataja, pyyteetön. Yksinhuoltajaäiti on vielä jalostuneempi henkilö tavallisesta äidistä. Hän tekee kaiken tuon, köyhänä, yksin, raataen kahden ihmisen puolesta, uhraten koko elämänsä. Isämyytti on tiivistetysti myytti toimettomasta osaamattomasta, hiukan ehkä tyhmästä ja vähintäänkin vetäytyvästä ihmisestä. Paha äitipuoli taasen on itsekäs, aina omaa etua ajatteleva ja lapsia syrjäyttävä henkilö. ”Lapsen etu” – myytti on taasen lapsilähtöinen myytti, jossa tuon lauseen sanottuaan voi hyvinkin sanoa melkein mitä vaan. Ja mitä enemmän sinulla on koulutuksia ja sanot tuon lauseen, sitä oikeammassa toki olet. Ison kriisin aikaan myös nämä myytit keskustelevat keskenään.

Pinnan alla voi olla myös sekä äitipuolen, että biologisen äidin, kokemus, ettei häntä arvosteta. Lapset voivat kokea ulkopuolisuutta, äitipuoli voi kokea ulkopuolisuutta, äiti / isä voi kokea ulkopuolisuutta. Saanko määrätä omasta elämästäni? Entä jos terveyteni on uhattu? Voiko tuo vihaamani ihminen oikeasti vaikuttaa niin syvälle, että hän voi uhata jopa terveyttäni? Kuka on hysteerinen, kuka asiantuntijamainen? Kuka huolehtii turhaan, kuka huolehtii riittävästi? Kenen puolelle asetut? Kenen terveys on tärkein? Kenen lapsen etu on tärkein ja mikä on lapsen etu? Onko minulla velvollisuus ja kuka määrittelee, onko sitä? Miksi auttaisin, kun saan vain kuraa niskaan? Miten suhtautua oikeuteen tavata vanhempaa tai riskiin sairastua? Kuka määrittelee ja mitä?

Kaikki nämä kysymykset voivat nostaa parisuhteen, uusperheen ja uusperheen sekä lapsen toisen perheen puhumattomat asiat, luottamattomuuden ja käsittelemättömän kivun pintaan.

Samalla, avun ja tuen kautta tämäkin kriisi voi viedä perhettä enemmän perheeksi ja parisuhdetta yhä syvemmäksi ja todemmaksi parisuhteeksi. Kun puhumattomat asiat pystytään käsittelemään eivät ne enää ohjaa meitä tiedostamattomassa varomaan, välttelemään, ajamaan oikeuksiamme. Kun prosessia käydään peilaten sitä myös omaan historiaan, saamme olla levossa meidän näköisessä parisuhteessa, meidän näköisessä perheessä jossa ohjaudumme itsestämme, arvoistamme ja rakkaudesta käsin.

 

 

 

 —–

Usein minulta pyydetään blogitekstehin ratkaisua, ohjenuoraa, jota noudattaa b. Syvimmät arvo- ja epäoikeudenmukaisuustilanteet ovat kuitenkin niin monisäikeisiä, että yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua ei tällaisessa tilanteessa ole. Se olisi ihmisyyden ja uusperheen uniikkisuuden halventamista. Se miten asioita voi purkaa tai toimia toisin, riippuu kaikkien perheenjäsenten persoonasta, eletystä elämästä, historiasta. Sattumisista, parisuhdemalleista ja eri asioiden elämänkaarivaiheista. Tällaiset kysymykset vievät kuitenkin hyvin syvään arvokeskusteluun, joka on rehellisimmillään -ja vaikeimmillaan-  silloin kun kaksi tärkeää arvoa onkin vastakkain. Arvokeskustelu voi kuitenkin olla kovin repivää, jos taustoja ei ole tiedostettu. Mutta jo se, että ottaa askeleen kipuihin, kysymyksiin ja epävarmuuksiin, on askel eteenpäin. Jos Sinusta tuntuu, voit olla yhteydessä niin autan mielelläni löytämään Sinun / Teidän sisimmän näköisiä päätöksiä, näissä – sekä muissa elämänasioissa, arkisissa ja suuremmissakin. 

 

Kuljen rinnallasi antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045 -6616775. Mikäli vastausta ei kuulu tarkistathan roskapostikansion ja gmailissa myös tarjouskansion.