Olen Esa. It-insinööri. Rauhallinen mies. En avioerolapsi enkä mitään muutakaan. Äiti ja isä asuu maalla ja haemme sieltä mustikat. Eivät he riitele. Ole koskaan riidelleet. Minulla on ollut hyvä lapsuus. Tai ihan ok.
Mutta nyt. Tämä elämä saa minut hulluksi. Olen ihan lopun väsynyt, turhaantunut. Eikö tässä elämässä voisi helvetti olla yhtä hetkeä ettei kukaan reagoisi johonkin? Olen eronnut ja minulla on uusi puoliso, Viola. Sekä tyttö Senja edellisestä liitosta. Tällä hetkellä minun puolisolla, Violalla herne menee nenään ihan mistä vaan. Ja mä olen totaalisen kyllästynyt siihen. Olen jopa hermostunut. Ja minä en koskaan hermostu. Mutta tämä tilanne saa minut ihan oikeasti raivon partaalle.
Tahtoisin että olisimme vain. Ei valitettaisi. Tulisimme kaikkien kanssa toimeen ja keskitytään sitä mikä on. Niin kuin ilmaiset mustikat. Ja kiva elämä. Ja että Senjalla olisi kaikki hyvin. Turvattaisiin lapsen jutut. Eksä on mikä on. Ei siitä kannata välittää.
Mutta ei. Koko ajan joku nitisee. Eilen eksä oli hyvällä tuulella. Ja se ei sitten kelvannut Violalle. Nyt hän huutaa ja raivoaa siitä että saimme – (anteeksi en tietenkään puhu me muodossa minusta ja eksästä sillä siitä voidaan suuttua) -siis SAIN- asiat sovittua. Siis tällä kertaa Viola suuttui siitä, että olin iloinen siitä, että eksä oli ollut mukava. Ja viikko sitten Viola huusi ja itki sitä, että eksä on ihan kusipää kun ei suostu mihinkään. Mikä helvetti näitä naisia vaivaa? Ensin sitä vituttaa, kun on kusipää. Ja sitten että hän on ystävällinen. Päättäisi jo.
Ja sitten tämä eksä. Eksä ei taasen tahdo, että Viola on mun tyttären Senjan elämässä. Hän heittäytyy hankalaksi, jos vaikka sanon että ”me päätettiin Violan kanssa että ei käy”…Silloin tulee tuutin täydellä. ” mikä me. SINÄ OLET SENJAN ISÄ, Viola ei kuulu tähän asiaan tippaakaan. Pidä se narttu kaukana mun tyttären elämästä.” . Ja sitten hän vihjailee, että Senja ei kohta käy enää meillä. No olen ratkaissut sen niin, etten mainitse Violan nimeä eksälle enkä puhu ”me”. Enkä näytä Violaa eksälle. Helpompi niin.
Mutta nyt sitten Senjakaan, eli tyttäreni, ei enää mainitse Violaa. Ignooraus on päivän sana. Hän tahtoo vain, että me olemme kaksistaan ja jos yritän ehdottaa, että Viola tulisi mukaan, niin ei kelpaa. Tulee mökötys. Ja siitäkös Viola tykkää. On kuulemma täysin näkymätön tässä perheessä. Turha. Ja jos pakotan Violan mukaan johonkin, sitten tulee eksä tulee lankoja pitkin ja huutaa että lapsi ei ole tullut Violan luokse vaan minun. Ja että jos tämä meno jatkuu kohta Viola ei tule ollenkaan. Hän kyllä pitää siitä huolen.
En enää jaksa. Riitelemme koko ajan Violan kanssa. Vaikka meillä on periaatteessa kaikki ihan hyvin. Miksi me emme vain voisi olla ja olla välittämättä tuosta eksästä? Kyllä minä osaan tuon eksän pitää hiljaisena. Jos en muulla niin rahalla ja sillä että annan ymmärtää, että hän on täydellinen äiti, nainen ja niin edespäin. Kunhan vain saan nähdä lastani.
…Voi kun joku ymmärtäisi minuakin. Voi kun riittäisin…edes Violalle…
-Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiin –
Usein vastaanotollani käy pareja, joissa toinen osapuoli kertoo, että hänellä ei ole minkään kanssa mitään ongelmaa. Ainoa hänen ongelmansa on hänen puoliso, jolla näyttää olevan ongelma vähän kaikesta. Ja siksi he sitten istuvat tässä. Puoliso taas kokee vieressä huonommuutta. ”En ymmärrä. Olen ihan fiksu ja sivistynyt, mutta tämä tilanne saa minut hulluksi. Nämä tuntuvat varmasti ihan typeriltä asioita. Ja tahtoisin päästä näistä eroon… en ymmärrä miksi…Yritän niellä kaiken. Pienet eleet, ignoorauksen. Yritän ymmärtää ja odotan että kaikki muuttuu. Yritän olla aikuinen. Mutta ei. Kun ei puolisoni tee mitään. Hän vain vähättelee kokemuksiani. Että yilreagoin.. Pyytää etten välittäisi. Ja voi, olisipa se ihanaa. Kun osaisin olla niin. Että eksä on joka helvetin merkityksellinen päivä meidä elämässä. Että hän tunkeutuu viestein meidän häämatkalle, meidän lomamatkalla, meidän kihlapäivään, aina kaikkeen ja monta kertaa viikossa. Mutta ei.. minä ”ylireagoin”. Kun miehelle se on ihan sama. Hänelle on ihan sama mitä siellä toisessa päässä kuvitellaan tai ajateellan. Mutta minulle ei ole. Hänen kauttaan tuo hänen eksänsä, tuiki tuntematon pahansuopainen ihminen on elämässäni. Ja tunnen itseni syrjäytetyksi, ulkopuoliseksin. Ja kun olen niellyt ja niellyt sitten joku kerta vain en enää jaksa. Ja raivoan. Nyt hermostun kaikesta ja kokoajan. Voi kun joku ymmärtäisi, puolustaisi minua. Puolustaisi meitä. Mutta ei hän uskalla. Hän pelkää, ettei lapset enää käy. Ja hän alkaa vähätellä minua ja selitellä eksän tekoja. Vihaan tuota eksää. Se pyörittelee miestäni mennen tullen. Sille kyllä ollana rakentavia ja ymmärtäviä. Koska lapset. Mutta minua ei kukaan ymmärrä.”
Kun uusperhe syntyy, tai siinä tapahtuu positiivisia muutoksia: yhteenmuutto, kihlautuminen, avioliitto, lapsen syntymä, voi se herättää entisessä puolisossa, eksässä, erilaisia tunteita. Tunteet, jotka heräävät ovat inhimillisiä ja normaaleja. Sidokset entiseen liittoon katkeavat, kun toinen on löytänyt uuden ja kokee heille tärkeitä asioita uudelleen, ehkä onnellisempana, tai läsnä olevana.
Tämä voi tuntua entisestä puolisosta tiedostaen tai tiedostamatta kurjalle. Jos näitä asioita ei pysty kohtaamaan, myöntämään itselle, ne voivat piiloutua itseltä ja päälle tulee strategioita. Selviytymismekanismeja, joilla pyritään tekemään itsestä riittävän hyvä, nousemaan yksinäisyyden tai hylätyksi tulemisen yläpuolelle. Tämä taasen voi johtaa kilvoitteluun eksän uuden puolison kanssa: olen ainoa oikea äiti/isä lapsilleni, kannan vastuun lapsistani, olen komeampi, kauniimpi, viisaampi, rikkaampi, mitä vain. Ehkä eksä pyrkii vahvistamaan sidosta entiseen puolisoon biologian, lasten kautta. Joskus myös puolison isovanhempien kautta (olen mukavampi miniä/vävy). Tai sitten hän voi pyrkiä hienovaraisesti muutoin saamaan itselleen tunteen, että on edelleen ykkönen, tärkeä merkityksellinen. Ainutlaatuinen eksänsä elämässä. Ja että tämä uusi puoliso on vähempiarvoinen.
Tapa ylittää rajoja voi olla hyvin pienieleistä: lempeää ystävällisyyttä eksää kohtaan, muistuttelua historiasta, lapsille kertomuksia isästä ja äidistä, lasten lahjomista ja kaverivanhemmuutta, jotta lapset pitäisivät hänestä enemmän, toisen ovelle tai kotiin tulemista, videopuheluja niin että kohtaa myös eksän tai näkee heidän elämää. Ignoorausta lauseissa, toisen olemassa olemisen tunnustamattomuutta, sanan ”me” käyttöä vanhasta perheestä. Pieniä tekoja, joiden motiivi ei kuitenkaan ole puhdas. Tai sitten teot voivat olla räikeitä: eksän tai hänen uuden puolison haukkumista suoraan, huutamista, kiristämistä, jopa päälle käyntiä tai uhkailua, ettei lapsia saa nähdä, perättömiä rikosilmoituksia, juoruamista. Lapsille tiedon syöttämistä, ettei toista aikuista tarvitse kunnioittaa tai informointia tavalla tai toisella että hänen olemassa olo tekee pahan olon tai vaikeuttaa lasten elämää. Teot voivat olla välillä hyvin ystävällisiä, toisena hetkenä hyvin ei-rakentavia. Ne voivat olla uuden puolison ignoorausta tai kilvoittelua, jopa matkimista.
Jos kyseessä on nainen, on sosiaalinen eleily usein sellaista, ettei mies, sitä ymmärrä. Mutta uusi puoliso, ollessaan nainen, näkee tuon pelin – pelin, joka on naisille jopa jossain määrin luontaista. Tähän uusi puoliso reagoi. Hän tuntee, että jotain on pielessä, mutta sitä on vaikea selittää. Yksittäiset pienet teot ja niiden selittäminen tuntuu typerältä. Viha nousee sekä ilmiötä kohtaan, itseä kohtaan, eksää kohtaan ja puolisoa sekä lapsia kohtaan. Sillä lapset tuovat tuon ilmapiirin mukanaan. Ja puoliso taasen sallii tuon ilmiön, hajuttoman ja mauttoman olemassa olon. Jos puoliso taasen sanoo jotain negatiivista entisestä puolisosta, on eri mieltä kuin kesä, tulee nykyiselle puolisolle helpottunut olo.
Miehillä eksäpeli voi näyttäytyä toisenlaisena. Entinen puoliso pyrkii luomaan turvaa lastensa äidille,
on taloudellisesti vahvemmalla, osaa enemmän esimerkiksi talonkorjaustöitä tai ei tunnusta uuden puolison läsnäoloa. Miehen usein vaikea tunnistaa tai tunnustaa tätä kipua tai huonommuuden tunnetta suhteessa puolisonsa eksään ja hän vetäytyy uuden puolison lasten elämästä täysin.
Tässä suhteellisen yleisessä uuden puolison kipuilussa ilmiötä kohtaan avainsana on viha. Voimme tuntea vihaa eri tavoin. Voimme lamaantua vihan äärellä, lähteä karkuun vihan äärellä, tai raivota sisäisesti tai niin että se näkyy ulospäin. Kun uusperheen uuden puolison olemassaoloa uhataan hän reagoi siihen vihalla. Vihan tarkoituksena on sanoa ”tämä ei käy”, tässä menee raja.” Minä kuulun tähän perheeseen ja minulla on oikeus olla minä. Älä tule meidän perheeseemme. Olette eronneet. Hän reagoi tähän joko ”raivoamalla” vaatimalla, tai vetäytymällä, jähmettymällä, mököttämällä. Kun vihaa ei voi kohdistaa eksään, se kohdistetaan siihen jonka tulisi rajat eksään laittaa: eli puolisoon.
Puolisolla, tässä tapauksessa Esalla ei ole tarvetta tuntea vihaa. Hänen sisimmässään eroon olemassa ja asiat selkeitä. Hän tuntee entisen puolisonsa ja tietää miten hänen kanssaan toimia niin että rauha pysyy maassa. Mutta kun uusi puoliso reagoi näin vahvasti, joutuu Esa tilanteeseen että ”pelailu” entisen puolison mielen liikkeiden mukaan ja väistely ei ole enää mahdollista, sillä uusi puoliso reagoi tähän. Usein uuden puolison viha onkin terve reaktio epäterveeseen tilanteeseen. Sillä ero on käsitelty ja välit neutraalit silloin, kun myös uudet puolisot tunnustetaan osaksi lasten elämää ja kohtelu on kaikkia kohtaan toisia kunnioittavaa ja rakentavaa. Niin kauan, kun näin ei ole, on välissä vireitä ja ilmiöitä, joista eniten kärsivät lapset. Tätä uusi puoliso yhtenä tunteiden ilmaisina ilmentää. Ja toisaalta tätä myös lasten vanhempi, Esa, pyrkii suojelemaan. Ettei menetä lapsia, että elämä olisi mahdollisimman hyvää ja rauhallista.
Kun kysymme pariskunnalta, mikä heidän tarpeensa on, on se useimmiten ”voi kun hän ymmärtäisi, olisi pahoillaan tästä tilanteesta”. Kun toinen kokee voimakkaita tunteita ilmiön äärellä, toisen tai toisen tunteiden vähättely ei ole ratkaisu. Ratkaisu on empatia, ymmärrys,
läsnäolo ja ehkäpä jopa vastuunotto. Puolin ja toisin. Ei toisen syyllistäminen, ei toisen menettämisen pelkojen, turhautumisen tai vihan vähättely. Se tuo viha parin väliin. Ja näin riita ja etäisyys ovat totta.
Suomalaisessa yhteiskunnassa ajatellaan, että riitely ja raivoaminen ovat lapsellisia tapoja ja hillitty vetäytyminen aikuismaista. Voimakkaita tunteita pyydetään anteeksi ja pyritään virkamiesmäiseen analyyttiseen puheeseen. Terapeutin silmissä rauhallinen tai raivokas puhe ovat kuitenkin vain tapoja puhua, ja takaa voi molemmilla löytyä samanlaisia tunteita. Kumpikaan asiakkaista ei ole sen enempää oikeassa tai väärässä, fiksumpi tai tyhmempi on ilmaisu sitten vetäytyminen tai kiivas puhe.
Kyse on enemmän mitä kaikkien sanojen ja tunteiden alla on. Mitkä ovat pelot, mitkä ovat kipukohdat? Mitkä ovat ilmiöt, joita tilanteessa näkyy ja mitä niille voi tehdä niin että tilanne rauhoittuisi, ihmissuhteet perustuisivat rehellisyydelle (myös suhteessa eksään), eikä asioiden välttelyyn, miellyttämiseen tai pelaamiseen? Ja mitkä ovat keinot tähän? Tilanteissa tarkastellaan myös omaa historiaa ja perhekulttuuria, lasten tilannetta sekä rajojen vetoa, konkreettisesti mutta erityisesti henkisesti. Usein myös lapsuuden perhe on osa tätä monimutkaista kudelmaa.
Kuinka voimme tukea ja ymmärtää toinen toisiamme ilman että tämä ilmiö toistumiseen tulee meidän väliin? Kuka näkisi Esan? Kuka näkisi hänen sinnittelyn, tarpeet, halun rauhaan. Kuka näkisi Violan pelot, toivottomuuden ja sisäisen ymmärryksen siitä, että niin kauan, kun tämä tilanne on tällainen ei hän yksin kykene luomaan suhdetta lapseen? Miten rajata eksää niin ettei siitä synny kolmas maailmansota ja lapsi kärsii siitä eniten?
Avainsana on myös Esan nostama sana ”me”. Ketä sana ”me ” tarkoittaa. Uusperheen syntymisen kautta uusperheen aikuisten tulisi sitoa perhettä yhteen juurikin ”me” sanalla. Myös ulospäin. Myös entiseen puolisoon nähden. Tällöin asiat ovat myös sanoissa kuten ne realistisesti ovat, eikä tilanteisiin liity piilottelua.
Mutta lopulta kyse on siitä, annammeko pelon ohjata elämäämme. Kun annamme elämämme ohjausyksikön pelolle, joku käyttää aina valtaa. Kuka se teillä on? Jos näin on, ollaan epäterveessä tilanteessa. Tällöin pelkoa kohti on hyvä lähteä etenemään. Ja tämä tarkoittaa uusperheen parisuhteessa kumpaakin osapuolta: ymmärrämme toisemme kivut ja pyrimme löytämään ratkaisuja jotka auttavat meidän perhettä perheytymään. Rakennamme riittävät rajat (konkreettirset mutta myös henkiset) yhdessä suhteessa entisiin puolisoihin ja muihin perhettämme hajoittaviin asioihin. Olemme avoimia kaikesta ja kaikista ja kutsumme toisen mukaan päättämäään perheen – siis myös lasten asioista. Etsimme aidosti pienten yksittäisten tilanteiden sijaan isoa näkyä siitä, mikä on lasten etu. Etsimme tietä kohdata omia pelkojamme, kaavojamme ja taiteilemme lasten kanssa niin että heillä on riittävän hyvä ja turvallinen sekä rakkaudellinen olo. Emme anna uhkailujen kautta valtaa omasta elämästämme, ja vanhemmuudestamme entiselle puolisolle. Kyseenalaistamme omat kaavamme ja kutsumme . Etsimme elämäämme meidän näköisessä elämässä ja olemme nöyriä tämän polun edessä.
Usein tämä polku kuitenkin vaatii ulkopuolista tukea, haastamista ja näkökantaa. Mutta tie on kaiken sen arvoinen. Ei minun elämä, ei sinun elämä, vaan meidän elämä. Meidän näköinen vanhemmuus, meidän näköinen perhe. Ei ulkoaohjattua vanhemmuutta vaan aitojen arvojemme ja aidon rakkaudellisen vanhemmuuden kasvastusta – ja elämää.
Olette lämpimästi tervetulleita vastaanotolle kulkemaan tätä polkua joko yksin tai yhdessä. Lähi- tai etätapaamisena.
Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045-6616775. (Jos vastausta ei kuulu, tarkistathan roskapostikansion ja gmailissa myös tarjouskansion.)
