fbpx
Mies eksän ja nyksän välissä

Mies eksän ja nyksän välissä

 

Moi.

Olen Esa. It-insinööri. Rauhallinen mies. En avioerolapsi enkä mitään muutakaan. Äiti ja isä asuu maalla ja haemme sieltä mustikat. Eivät he riitele. Ole koskaan riidelleet. Minulla on ollut hyvä lapsuus. Tai ihan ok.

Mutta nyt. Tämä elämä saa minut hulluksi. Olen ihan lopun väsynyt, turhaantunut. Eikö tässä elämässä voisi helvetti olla yhtä hetkeä ettei kukaan reagoisi johonkin? Olen eronnut ja minulla on uusi puoliso, Viola. Sekä tyttö Senja edellisestä liitosta. Tällä hetkellä minun puolisolla, Violalla herne menee nenään ihan mistä vaan. Ja mä olen totaalisen kyllästynyt siihen.  Olen jopa hermostunut. Ja minä en koskaan hermostu. Mutta tämä tilanne saa minut ihan oikeasti raivon partaalle.

Tahtoisin että olisimme vain. Ei valitettaisi. Tulisimme kaikkien kanssa toimeen ja keskitytään sitä mikä on. Niin kuin ilmaiset mustikat. Ja kiva elämä. Ja että Senjalla olisi kaikki hyvin. Turvattaisiin lapsen jutut. Eksä on mikä on. Ei siitä kannata välittää.


Mutta ei. Koko ajan joku nitisee. Eilen eksä oli hyvällä tuulella. Ja se ei sitten kelvannut Violalle. Nyt hän huutaa ja raivoaa siitä että saimme – (anteeksi en tietenkään puhu me muodossa minusta ja eksästä sillä siitä voidaan suuttua)  -siis SAIN-  asiat sovittua. Siis tällä kertaa Viola suuttui siitä, että olin iloinen siitä, että eksä oli ollut mukava. Ja viikko sitten Viola huusi ja itki sitä, että eksä on ihan kusipää kun ei suostu mihinkään. Mikä helvetti näitä naisia vaivaa? Ensin sitä vituttaa, kun on kusipää. Ja sitten että hän on ystävällinen. Päättäisi jo.

Ja sitten tämä eksä.  Eksä ei  taasen tahdo, että Viola on mun tyttären Senjan elämässä. Hän heittäytyy hankalaksi, jos vaikka sanon että ”me päätettiin Violan kanssa että ei käy”…Silloin tulee tuutin täydellä. ” mikä me. SINÄ OLET SENJAN ISÄ, Viola ei kuulu tähän asiaan tippaakaan. Pidä se narttu kaukana mun tyttären elämästä.” . Ja sitten hän vihjailee, että Senja ei kohta käy enää meillä. No olen ratkaissut sen niin, etten mainitse Violan nimeä  eksälle enkä puhu ”me”. Enkä näytä Violaa eksälle.  Helpompi niin.

Mutta nyt sitten Senjakaan, eli tyttäreni, ei enää mainitse Violaa. Ignooraus on päivän sana. Hän tahtoo vain, että me olemme kaksistaan ja jos yritän ehdottaa, että Viola tulisi mukaan, niin ei kelpaa. Tulee mökötys.  Ja siitäkös Viola tykkää. On kuulemma täysin näkymätön tässä perheessä. Turha.  Ja jos pakotan Violan mukaan johonkin, sitten tulee eksä tulee lankoja pitkin ja huutaa että lapsi ei ole tullut Violan luokse vaan minun. Ja että jos tämä meno jatkuu kohta Viola ei tule ollenkaan. Hän kyllä pitää siitä huolen.

En enää jaksa. Riitelemme koko ajan Violan kanssa. Vaikka meillä on periaatteessa kaikki ihan hyvin. Miksi me emme vain voisi olla ja olla välittämättä tuosta eksästä? Kyllä minä osaan tuon eksän pitää hiljaisena. Jos en muulla niin rahalla ja sillä että annan ymmärtää, että hän on täydellinen äiti, nainen ja niin edespäin. Kunhan vain saan nähdä lastani.

…Voi kun joku ymmärtäisi minuakin.  Voi kun riittäisin…edes Violalle…

-Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiin –

 

Usein vastaanotollani käy pareja, joissa toinen osapuoli kertoo, että hänellä ei ole minkään kanssa mitään ongelmaa. Ainoa hänen ongelmansa on hänen puoliso, jolla näyttää olevan ongelma vähän kaikesta. Ja siksi he sitten istuvat tässä. Puoliso taas kokee vieressä huonommuutta. ”En ymmärrä. Olen ihan fiksu ja sivistynyt, mutta tämä tilanne saa minut hulluksi. Nämä tuntuvat varmasti ihan typeriltä asioita. Ja tahtoisin päästä näistä eroon… en ymmärrä miksi…Yritän niellä kaiken. Pienet eleet, ignoorauksen. Yritän ymmärtää ja odotan että kaikki muuttuu. Yritän olla aikuinen. Mutta ei. Kun ei puolisoni tee mitään. Hän vain vähättelee kokemuksiani. Että yilreagoin.. Pyytää etten välittäisi. Ja voi, olisipa se ihanaa. Kun osaisin olla niin. Että eksä on joka helvetin merkityksellinen päivä meidä elämässä. Että hän tunkeutuu viestein meidän häämatkalle, meidän lomamatkalla, meidän kihlapäivään, aina kaikkeen ja monta kertaa viikossa. Mutta ei.. minä ”ylireagoin”. Kun miehelle se on ihan sama. Hänelle on ihan sama mitä siellä toisessa päässä kuvitellaan tai ajateellan. Mutta minulle ei ole. Hänen kauttaan tuo hänen eksänsä, tuiki tuntematon pahansuopainen ihminen on elämässäni. Ja  tunnen itseni syrjäytetyksi, ulkopuoliseksin. Ja kun olen niellyt ja niellyt sitten joku kerta vain en enää jaksa. Ja raivoan. Nyt hermostun kaikesta ja kokoajan. Voi kun joku ymmärtäisi, puolustaisi minua. Puolustaisi meitä. Mutta ei hän uskalla. Hän pelkää, ettei lapset enää käy. Ja hän alkaa vähätellä minua ja selitellä eksän tekoja. Vihaan tuota eksää. Se pyörittelee miestäni mennen tullen. Sille kyllä ollana rakentavia ja ymmärtäviä. Koska lapset. Mutta minua ei kukaan ymmärrä.”

Kun uusperhe syntyy, tai siinä tapahtuu positiivisia muutoksia: yhteenmuutto, kihlautuminen, avioliitto, lapsen syntymä, voi se herättää entisessä puolisossa, eksässä, erilaisia tunteita. Tunteet, jotka heräävät ovat inhimillisiä ja normaaleja. Sidokset entiseen liittoon katkeavat, kun toinen on löytänyt uuden ja kokee heille tärkeitä asioita uudelleen, ehkä onnellisempana, tai läsnä olevana.

Tämä voi tuntua entisestä puolisosta tiedostaen tai tiedostamatta kurjalle. Jos näitä asioita ei pysty kohtaamaan, myöntämään itselle, ne voivat piiloutua itseltä ja päälle tulee strategioita. Selviytymismekanismeja, joilla pyritään tekemään itsestä riittävän hyvä, nousemaan yksinäisyyden tai hylätyksi tulemisen yläpuolelle. Tämä taasen voi johtaa kilvoitteluun eksän uuden puolison kanssa: olen ainoa oikea äiti/isä lapsilleni, kannan vastuun lapsistani, olen komeampi, kauniimpi, viisaampi, rikkaampi, mitä vain. Ehkä eksä pyrkii vahvistamaan sidosta entiseen puolisoon biologian, lasten kautta. Joskus myös puolison isovanhempien kautta (olen mukavampi miniä/vävy). Tai sitten hän voi pyrkiä hienovaraisesti muutoin saamaan itselleen tunteen, että on edelleen ykkönen, tärkeä merkityksellinen. Ainutlaatuinen eksänsä elämässä. Ja että tämä uusi puoliso on vähempiarvoinen. 

Tapa ylittää rajoja voi olla hyvin pienieleistä: lempeää ystävällisyyttä eksää kohtaan, muistuttelua historiasta, lapsille kertomuksia isästä ja äidistä, lasten lahjomista ja kaverivanhemmuutta, jotta lapset pitäisivät hänestä enemmän, toisen ovelle tai kotiin tulemista, videopuheluja niin että kohtaa myös eksän tai näkee heidän elämää.  Ignoorausta lauseissa, toisen olemassa olemisen tunnustamattomuutta, sanan ”me” käyttöä vanhasta perheestä.  Pieniä tekoja, joiden motiivi ei kuitenkaan ole puhdas. Tai sitten teot voivat olla räikeitä: eksän tai hänen uuden puolison haukkumista suoraan, huutamista, kiristämistä, jopa päälle käyntiä tai uhkailua, ettei lapsia saa nähdä, perättömiä rikosilmoituksia, juoruamista.  Lapsille tiedon syöttämistä, ettei toista aikuista tarvitse kunnioittaa tai informointia tavalla tai toisella että hänen olemassa olo tekee pahan olon tai vaikeuttaa lasten elämää. Teot voivat olla välillä hyvin ystävällisiä, toisena hetkenä hyvin ei-rakentavia. Ne voivat olla uuden puolison ignoorausta tai kilvoittelua, jopa matkimista.

 

Jos kyseessä on nainen, on sosiaalinen eleily usein sellaista, ettei mies, sitä ymmärrä. Mutta uusi puoliso, ollessaan nainen, näkee tuon pelin – pelin, joka on naisille jopa jossain määrin luontaista. Tähän uusi puoliso reagoi. Hän tuntee, että jotain on pielessä, mutta sitä on vaikea selittää. Yksittäiset pienet teot ja niiden selittäminen tuntuu typerältä. Viha nousee sekä ilmiötä kohtaan, itseä kohtaan, eksää kohtaan ja puolisoa sekä lapsia kohtaan. Sillä lapset tuovat tuon ilmapiirin mukanaan.  Ja puoliso taasen sallii tuon ilmiön, hajuttoman ja mauttoman olemassa olon. Jos puoliso taasen sanoo jotain negatiivista entisestä puolisosta, on eri mieltä kuin kesä, tulee nykyiselle puolisolle helpottunut olo.

 

Miehillä eksäpeli voi näyttäytyä toisenlaisena.  Entinen puoliso pyrkii luomaan turvaa lastensa äidille,
on taloudellisesti vahvemmalla, osaa enemmän esimerkiksi talonkorjaustöitä tai ei tunnusta uuden puolison läsnäoloa. Miehen usein vaikea tunnistaa tai tunnustaa tätä kipua tai huonommuuden tunnetta suhteessa puolisonsa eksään ja hän vetäytyy uuden puolison lasten elämästä täysin.

 

Tässä suhteellisen yleisessä uuden puolison kipuilussa ilmiötä kohtaan avainsana on viha. Voimme tuntea vihaa eri tavoin. Voimme lamaantua vihan äärellä, lähteä karkuun vihan äärellä, tai raivota sisäisesti tai niin että se näkyy ulospäin. Kun uusperheen uuden puolison olemassaoloa uhataan hän reagoi siihen vihalla. Vihan tarkoituksena on sanoa ”tämä ei käy”, tässä menee raja.” Minä kuulun tähän perheeseen ja minulla on oikeus olla minä. Älä tule meidän perheeseemme. Olette eronneet. Hän reagoi tähän joko ”raivoamalla” vaatimalla, tai vetäytymällä, jähmettymällä, mököttämällä. Kun vihaa ei voi kohdistaa eksään, se kohdistetaan siihen jonka tulisi rajat eksään laittaa: eli puolisoon.

Puolisolla, tässä tapauksessa Esalla ei ole tarvetta tuntea vihaa. Hänen sisimmässään eroon olemassa ja asiat selkeitä. Hän tuntee entisen puolisonsa ja tietää miten hänen kanssaan toimia niin että rauha pysyy maassa. Mutta kun uusi puoliso reagoi näin vahvasti, joutuu Esa tilanteeseen että ”pelailu” entisen puolison mielen liikkeiden mukaan ja väistely ei ole enää mahdollista, sillä uusi puoliso reagoi tähän. Usein uuden puolison viha onkin terve reaktio epäterveeseen tilanteeseen. Sillä ero on käsitelty ja välit neutraalit silloin, kun myös uudet puolisot tunnustetaan osaksi lasten elämää ja kohtelu on kaikkia kohtaan toisia kunnioittavaa ja rakentavaa. Niin kauan, kun näin ei ole, on välissä vireitä ja ilmiöitä, joista eniten kärsivät lapset. Tätä uusi puoliso yhtenä tunteiden ilmaisina ilmentää. Ja toisaalta tätä myös lasten vanhempi, Esa, pyrkii suojelemaan. Ettei menetä lapsia, että elämä olisi mahdollisimman hyvää ja rauhallista.

 Kun kysymme pariskunnalta, mikä heidän tarpeensa on, on se useimmiten ”voi kun hän ymmärtäisi, olisi pahoillaan tästä tilanteesta”. Kun toinen kokee voimakkaita tunteita ilmiön äärellä, toisen tai toisen tunteiden vähättely ei ole ratkaisu. Ratkaisu on empatia, ymmärrys, 
läsnäolo ja ehkäpä jopa vastuunotto. Puolin ja toisin. Ei toisen syyllistäminen, ei toisen menettämisen pelkojen, turhautumisen tai vihan vähättely. Se tuo viha parin väliin. Ja näin riita ja etäisyys ovat totta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ajatellaan, että riitely ja raivoaminen ovat lapsellisia tapoja ja hillitty vetäytyminen aikuismaista. Voimakkaita tunteita pyydetään anteeksi ja pyritään virkamiesmäiseen analyyttiseen puheeseen. Terapeutin silmissä rauhallinen tai raivokas puhe ovat kuitenkin vain tapoja puhua, ja takaa voi molemmilla löytyä samanlaisia tunteita. Kumpikaan asiakkaista ei ole sen enempää oikeassa tai väärässä, fiksumpi tai tyhmempi on ilmaisu sitten vetäytyminen tai kiivas puhe.

Kyse on enemmän mitä kaikkien sanojen ja tunteiden alla on. Mitkä ovat pelot, mitkä ovat kipukohdat? Mitkä ovat ilmiöt, joita tilanteessa näkyy ja mitä niille voi tehdä niin että tilanne rauhoittuisi, ihmissuhteet perustuisivat rehellisyydelle (myös suhteessa eksään), eikä asioiden välttelyyn, miellyttämiseen tai pelaamiseen?  Ja mitkä ovat keinot tähän?  Tilanteissa tarkastellaan myös omaa historiaa ja perhekulttuuria,  lasten tilannetta sekä rajojen vetoa, konkreettisesti mutta erityisesti henkisesti. Usein myös lapsuuden perhe on osa tätä monimutkaista kudelmaa.

Kuinka voimme tukea ja ymmärtää toinen toisiamme ilman että tämä ilmiö toistumiseen tulee meidän väliin? Kuka näkisi Esan? Kuka näkisi hänen sinnittelyn, tarpeet, halun rauhaan. Kuka näkisi Violan pelot, toivottomuuden ja sisäisen ymmärryksen siitä, että niin kauan, kun tämä tilanne on tällainen ei hän yksin kykene luomaan suhdetta lapseen? Miten rajata eksää niin ettei siitä synny kolmas maailmansota ja lapsi kärsii siitä eniten?

Avainsana on myös Esan nostama sana ”me”. Ketä sana ”me ” tarkoittaa. Uusperheen syntymisen kautta uusperheen aikuisten tulisi sitoa perhettä yhteen juurikin ”me” sanalla. Myös ulospäin. Myös entiseen puolisoon nähden. Tällöin asiat ovat myös sanoissa kuten ne realistisesti ovat, eikä tilanteisiin liity piilottelua.

Mutta lopulta kyse on siitä, annammeko pelon ohjata elämäämme. Kun annamme elämämme ohjausyksikön pelolle, joku käyttää  aina valtaa. Kuka se teillä on?  Jos näin on, ollaan epäterveessä tilanteessa. Tällöin pelkoa kohti on hyvä lähteä etenemään. Ja tämä tarkoittaa uusperheen parisuhteessa kumpaakin osapuolta:  ymmärrämme toisemme kivut ja pyrimme löytämään ratkaisuja jotka auttavat meidän perhettä perheytymään.  Rakennamme riittävät rajat  (konkreettirset mutta myös henkiset) yhdessä suhteessa entisiin puolisoihin ja muihin perhettämme hajoittaviin asioihin. Olemme avoimia kaikesta ja kaikista ja kutsumme toisen mukaan päättämäään perheen – siis myös lasten asioista. Etsimme aidosti pienten yksittäisten tilanteiden sijaan isoa näkyä siitä, mikä on lasten etu.  Etsimme tietä kohdata omia pelkojamme, kaavojamme ja taiteilemme lasten kanssa niin että heillä on riittävän hyvä ja turvallinen sekä rakkaudellinen olo. Emme anna uhkailujen kautta valtaa omasta elämästämme, ja vanhemmuudestamme entiselle puolisolle. Kyseenalaistamme omat kaavamme ja kutsumme . Etsimme elämäämme meidän näköisessä elämässä ja olemme nöyriä tämän polun edessä.

Usein tämä polku kuitenkin vaatii ulkopuolista tukea, haastamista ja näkökantaa. Mutta tie on kaiken sen arvoinen. Ei minun elämä, ei sinun elämä, vaan meidän elämä. Meidän näköinen vanhemmuus, meidän näköinen perhe. Ei ulkoaohjattua vanhemmuutta  vaan aitojen arvojemme ja aidon rakkaudellisen vanhemmuuden kasvastusta – ja elämää.

Olette lämpimästi tervetulleita vastaanotolle kulkemaan tätä polkua joko yksin tai yhdessä. Lähi- tai etätapaamisena. 

Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045-6616775.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hiljainen äitiys

Hiljainen äitiys

 

 

Äitimyytti, hyvästä, pyyteettömästä biologisesta äidistä elää ajatuksissamme, sisäisissä vaatimuksissamme ja mielikuvissamme. Tämä nostaa biologisen äidin illuusiomaiseen asemaan, jossa itsen ja omien tarkoitusperien tarkastelu on poissa, mihin ei mahdu itsekkyyttä tai omien etujen tavoittelua. Ikään kuin nainen saisi hedelmöittyessään jonkin syvän jumalallisen tietoisuuden elämästä, joka poistaa hänen vajavuutensa, traumansa, itsekkyytensä, erehtyväisyytensä, ihmisyyden raadollisuuden. Hänestä tulee äiti, laupeuden ilmentymä, Äiti maa, hyvyyden ja elämänlähteen antaja, maamme ja kansakuntamme pelastaja. Hänellä on täydellinen viisaus ja tietämys viattomien lasten näkökulmasta kaikkeen: itseen, ihmisyyteen elämään, yhteiskuntaan, politiikkaan. Naisen varjo on siirretty myyteissä äitipuoleen, osaamattomuus ja avuttomuus isämyyttiin. Jaloudesta vielä astetta hienompi versio yksinhuoltajuuteen.

Näiden myyttien keskellä me äidit, lapselliset ja lapsettomat, puolikkaat ja kokonaiset, etäällä ja lähellä, tahdomme olla kovasti maailman täydellisimpiä äitejä, tai äitipuolia – bonuksia. Ja samalla tiedämme että juurikin epätäydellisyys on ainoa mihin riitämme.  Riittämättömyys johtaa meidät ehkä myös syvemmälle: epäterveeseen häpeään, jossa koemme, ettemme kelpaa itsenämme tai syyllisyyteen, jotka johtavat hyvittelyyn, asioiden peittelyyn, ulkokultaisuuteen tai toisten halveksuntaan.

Äitiyden yksi tärkeimmistä tehtävistä on kasvaa lapsen ja elämän myötä itse. Äitiyden syvyyttä on ymmärtää omat haavat, kivut ja riittämättömyys äitiyden äärellä – ja kantaa ne siirtämättä niitä lapsiin.

Äitiyden kipeä tehtävä on ymmärtää, ettemme voi pelastaa lasta vaikeilta tunteilta, vaan meidän tulee antaa hänen tuntea ja kohdata elämä – ja seistä hänen rinnallaan. Äitiys ei ole suorittamista. Äitiys ei ole kilpailemista.  Äitiys on mitä suuremmissa määrin rakkautta, jossa mahdollistamme lapsellemme mahdollisimman monta rakastavaa aikuista lapsellemme. Äitiys on rakkauden antamista vaikeilla tavoilla: nähden pienten kipukohtien sijana isoja kokonaisuuksia. Äitiys on oppimista itsestä, enemmän itsensä näköiseksi tulemista ja sitä kautta esimerkkiyttä lapselle.

Äitiys on sitä, että osaamme väistää oikeassa kohdassa ja olla tavoitettavissa toisessa hetkessä. Äitiys on hiljaisia kyyneliä, huokauksia. Äitiys on toisten aikuisten arvostamista: Lapsen isän, äitipuolen, opettajan tärkeyden arvostamista. Äitiys on sykäkhdyksiä sydämessä. Äitiys on rikkinäisyyttä, epätäydellisyyttä. Sillä sitä kautta näytämme lapsille, ettei heidänkään tarvitse olla täydellinen. Äitiys on kannattelua ja irtipäästämistä. Äitiys on aina vähän rikki ja sitä kautta ehjä. Äitiys on hiljaista lempeää rakkautta ilman itsensä korottamista.

Äitiyttä on sinussa, minussa, lapsellisella, lapsettomassa, kokonaisessa ja puolikkaassa, etä- ja lähivanhemmassa. Se on meissä naisissa, jokaisessa. Äitiyden ajatus voisi olla äitejä, äitihahmoja ja naisia yhdistävä. Etenkin silloin kun heitä yhdistää samat lapset.

Moni äiti, äitipuoli, etä-äiti, äiti, joka haluaisi olla äiti muttei ole saanut lasta, jää tänäkin äitienpäivänä yksin. Monen äidin kyynel tai vaikeat rakkauden teot jäävät Ilman huomiota, ilman kiitosta, ilman nähdyksi tulemista, arvostusta. Omistan tämän kirjoituksen teille te hienot, upeat naiset.  Kaikenlaiset kauniit. Rohkeat ja raadolliset.

 

 

Kuljen rinnallanne  antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]entente.fi tai 045 -6616775

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Riita koronasta 2: en luota eksään!

Riita koronasta 2: en luota eksään!

 

Moi

Mä olen Pasi. Olen voimaton. Lapset on mulla viikko-viikko systeemillä. Olen mielestäni aika tarkka noista koronaohjeista. Mun puoliso, Eerika on myös. Ja tietenkin mun eksä Ronja on kanssa. No, sehän on hyvä, kun kaikki on tarkkoja. Mutta kun kaikki on eri tavalla tarkkoja. Yhdelle käsienpesu on tärkeä, toisella täyseristys. Kolmannelle riittää täysdesinfiointi, ja kavereiden kanssa saa olla ja toiselle kavereita ei saa yhtään tavata. Nyt sitten kiistellään tuleeko lapset ja eikö tule ja kuka päättää ja mistä päättää. Ollaan luettu tapaamislakia ja THL:n ohjeistukset jotka osaan kohta ulkoa. On konsultoitu lakimiestä ja asiantuntijaa. Ja kukaan ei vittu sano mikä on oikein.
Ja kyllä minä tämän jaksaisin. Mutta nyt Eerika mököttää. Ollaan riidelty kolme päivää. Nyt parisuhdekin voi huonosti. Yt:t painaa päälle ja olen ihan yksin. Olisipa joku, joka ymmärtäisi minua.

—–

Koronakriisin vaikutukset perheeseen ja parisuhteeseen ovat totta monessa perheessä. Vaikka itse koronaa ei perheessä ole, sen uhka voi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita muita haastavia asioita, luottamattomuutta, arvostusta, asemaa perheessä.

Jos uusperheen ja biologisen vanhemman välit ovat tulehtuneet, voi yhteistyössä tehty lasten auttaminen olla haastavaa. Molemmat osapuolet kokevat olevansa oikeassa ja eletyn historian
sattumiset, luottamattomuus ja arvostuksen puute nousevat pintaan.

Koronaviruksen aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla luonnollinen tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Toisessa perheessä virnaomaisohjeiden noudattaminen ja tulkinta voi olla erilaista, emmekä tiedä miten suhtautua tähän. Mikä olisi oikein.

Kun emme pysty itse ratkaisemaan tilannetta etsimme apua ja ratkaisuja viranomaislähteistä. Mutta tällä hetkellä myöskään viranomaiset anna kovinkaan kattaviavastauksia koronan ja uusperheen tilanteeseen. THL on ohjeistanut uusperheitä tapaamisissa. Lue lisää ohjeista tästä linkistä.

THL:n  suositukset ovat kuitenkin suosituksia, ja ne ovat pohjautuvat pitkälti vanhempien yhteistyöhön ja tulkintoihin asioista. Kun emme löydä yksiselitteistä ratkaisua tilanteeseen, johtaa se edelleen turvattomuuden lisääntymiseen, ja avuttomuuteen: elämämme isot asiat eivät ole käsissämme.

Kun ihminen kokee itsensä turvattomaksi, hän menee mentaalisella tasolla hätätilaan. Hätätilassa ihminen joko hyökkää, jähmettyy tai vetäytyy. Usein, vaikka turvattomuuden kohde olisi esimerkiksi korona tai vaikkapa toisen biologisen vanhemman käyttäytyminen, hätätilareaktio kohdistuu lähellä olevaan ihmiseen: puolisoon. Ja kun joko hyökkäämme, vetäydymme tai jähmetymme, se aiheuttaa puolisossa turvattomuutta ja myös hän menee hätätilaan. Puolison hätätila taasen aiheuttaa meissä turvattomuutta ja näin kehä on valmis: Ulkopuolinen uhkaava tilanne muodostuukin riidaksi parisuhteeseen.

Koronaepidemian aikaan avuttomuuden tunne suhteessa elämäämme, ulkopuolisen vallan, johon emme voi vaikuttaa (eksän käyttäytyminen, koronavirus) voikin siis kääntyä riidaksi parisuhteessa. Ja näin jäämme yhä enemmän yksin.

Hätätilakierteen tunnistaminen voi auttaa siihen, että jo muutenkin haastava tilanne ei tule vielä haasteeksi parisuhteeseenkin vaan parisuhteesta tulee voimavara haasteiden keskellä.

 

Kuinka teidän hätätila kehänne muodostuu?


Mitä enemmän minä ________________________________, sitä enemmän sinä __________________________________

Ja sitten, mitä enemmän sinä ______________________________, sitä enemmän minä __________________________________, ja niin syntyy hättilakehämme.

Miten voisitte katkaista kehänne?

Kun sinä  ________________________________ minä voisin.    __________________________________

 Ja kun minä ______________________________, sinä voisit __________________________________. 

 

Koronatilanne lasten tapaamiset ja suojaus on usein haastava tilanne , jossa ei ole yksiselitteisiä vastauksia, emmekä voi kaikille asioille mitään. Avuttomuuden  ei kuitenkaan tarvitse rikkoa parisuhdettamme. Kun tunnistamme, että olemme turvattomia ja sanoitamme puolisolle tätä, yhdessä tilanteen hyväksyen ja toinen toisista turvaa hakien, ulkopuolinen uhka ei muut parisuhdetta repiväksi, vaan sitä yhdistäväksi tekijäksi ja riitelyn sijaan voimme hakea toinen toisistamme lohtua.

 

Kuljen rinnallanne  antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]entente.fi tai 045 -6616775

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuka on tärkein? -Riita koronasta

Kuka on tärkein? -Riita koronasta

 

 

 

Moi

Mä olen Eerika. Nyt toi korona on sitten tullut. Ehkä sä arvasitkin, että ei tunnu ihan hyvälle. Olen itse todella hygieeninen, pesen käsiä, desinfioin pintoja ja vältän turhia kontakteja. Olen tarkka ja siisti. Niin kuin minun lapsenikin. Meillä pukeudutaan siisteihin merkkivaatteisiin ja silitän aina kaikki vaatteet. Kotimme on siisti, vaalea ja linjakas. Niin kuin arkemmekin.  Mulla on diabetes ja kuulun siis riskiryhmään. Nyt pelottaa ja ahdistaa.
Mulla on mies Pasi. Ja Pasilla on eksä, Roosa. Roosa on mulle ilmaa. Tai siis mä olen sille. Mä kyllä yritin aikanani, että jos vaikka ihan asiallisesti lasten asioita hoidettas, mutta hän on sellainen kakara, joka mököttelee ja piilovittuilee. Ja yhteistyö ei sitten ole ottanut sujuakseen. Ja fine, se on ok, kun Pasin teinit on joka toinen viikonloppu. Kestän kyllä tämän näennäisnpaskan.
Mutta. Kertokaa mulle: mitä mä NYT teen? Nää teinit, Ville ja Ronjan on tulossa tänne rähmäisine käsineen ja hieltä haisevine paitoineen niin kuin X-ajaksi. Miten ne saa pesemään käsiää, kun niiden kanssa joutuu taistelemaan jo tavalliseen suihkuun menon kanssa -puhumattakaan puhtaista vaatteista?  Ronjan hiuksiakin on ihan joka helvetin paikassa.
Ja miten mä voin ottaa ne tänne, kun tuo Roosa siellä toisesta kodista käsin valehtelee, piilottelee asioita meiltä. Miten helvetissä voin luottaa että se nyt noudattaisi jotain, vaikkapa ihan normiohjeistusta lastensa kohdalla: hygieniaa.
Nyt sitten olen sitä mieltä, että nuo teinit voi kyllä ihan hyvin olla kotonaan, vaikka heidän äitinsä onkin töissä. Ei ole mun vastuulla kasvattaa niitä. Hallituskin sanoi, että ton ikäset pärjää kyllä. Mä olen kaikkeni yrittänyt niiden kanssa ja ne vain haistattaa, ignooravat mut tai ovat niin vitun ylimielisiä. Olen yrittänyt kaikkeni ja jaksan yrittää sen joka toisen viikonlopun. Mutta että ne olisi viikon täällä. Tai jopa kuukauden. NO WAY! Mä ajattelen että en k-e-r-t-a-k-a-i-k-k-i-a-a-n kestä. Mulla ei ole tilaa täällä mun kotona, ei mun rutiineja, ei mun siisteyttä. Mä en ohjaa täällä vaan täällä on sellainen tunnusteleva velloilu, missä kukaan ei puhu mitään. Kaikki on vain ja vetäytyy. Ja meidän pikkuiset juoksevat teinien perässä hakien isompien hyväksyviä katseita.
Kyllä mä voisin auttaa jos joku joskus näkisi mun arvon. Mutta minkä vitun takia mä riskeeraisin kaiken tän paskan jälkeen oman ja lasteni terveyden tuo itsekkään eksän takia, joka ei vaivaudu edes tervehtimään mua. Miksi?

Moi

Mä olen Ronja. Yksinhuoltaja. Ollut jo 12 vuotta. Teen rankkaa työtä sairaanhoitajana. Hoidan siis kotona lapsiani ja töissä muiden lapsia. Olen ammattilainen ja ylpeä siitä. Ja olen äiti. Äitinä minä olen se ihminen, joka tuntee lapset läpikotaisin. Minä olen heidän pyllyt pessyt ja opettanut kävelemään. Minä olen se, joka kävi keskustelut opettajien kanssa ja lohdutti lasta, kun hänelle tuli ensimmäinen sydänsuru. Minä olen puhunut kuukautisista ja ehkäisystä. MINÄ. Ei vittu kukaan Eerika. Ne on minun lapset ja MINÄ päätän miten minun lapsiani kohdellaan ja kasvatetaan. Siihen on turha tulla jonkun pikkupimatsun neuvojaan antamaan. Kasvatttaisi nyt ensin nuo omansa edes pois potalta. Mä myös ajattelen että mun elämä on aika rankkaa. Turha tuon Eerikan on inistä. Hänellä on mies, on koti, ei taloushuolia, arki rullaa. Tai enhän mä oikeastaan tiedä onko sillä taloushuolia, mutta tuskinpa kun lapset pukeutuvat merkkivaatteisiin. Tai siis joo, pukeutuu munkin lapset, mutta MÄ OLEN RAATANUT NIIDEN VAATTEIDEN ETEEN. Raatanut pitkää päivää, ja illalla hoitanut lapsia. Uhrannut mun elämän lasten vuoksi vain siksi että rakastan niitä ja samalla tuo isän ketkule ei laita tikkua ristiin. Jos mä JOSKUS pyydän, että se tekisi niin kun mä sanon, niin ei, jo on tuo Eerika inisemässä että me tehdään meidän tavalla ja nitinatihevonvittu. Voisiko edes joskus arvostaa sitä mitä MÄ olen MEIDÄN lasten eteen tehnyt. Edes joskus. ( tai ehkä kokoajan..). Ja että MÄ TIEDÄN MUN LAPSET. Ja MÄ olen väsynyt. Ja MÄ olen uhrannut. Ja MÄ olen yksin. Ja MULLA on arki ja huolet. Ja ihan sama onko Eerikalla jotain huolia. EI VITTU KUULU MULLE. Sulla on siellä mies. MÄ OLEN YKSIN JA MÄ OLEN KASVATTANUT JA MÄ OLEN VÄSYNYT JA MÄ OLEN YKSINHUOLTAJA! KUULKAA: YKSINHUOLTAJA: lasteni eteen elämäni laittanut pyyteetön köyhä väsynyt äiti. Ja nyt. Sen kerran, kun tarvitsen apua, kun hoidan Suomen kansaa uhraten aikani ja terveyteni maan hyväksi, ei Pasi välitä paskaakaan siitä, saati lapsista. Vaan hän pyörii sen Eerikan ja pikkuperheensä ympärillä. Ja ne on päättäneet että meidän lapset – mun ja Pasin lapset eivät voi olla enempää siellä niillä- no miksi. NO KOSKA VITTU EERIKA! Aikuinen nainen, olkoot sitten diabetes tai vaikka kuppa. Ei SE voi mennä LASTEN edelle. Kyllä lasten pitää tällaisessa kohtaa päästä, päästä sinne minne MINÄ parhaaksi näen. Ja just sen verran, kun mä ajattelen. Sillä minä olen äiti. Minä olen sairaanhoitaja. Minä tiedän…. Mutta Pasi on hiljaa. Se on jättänyt mut ihan yksin. Se otti avioeron. Ja nyt Eerikan myötä se elää omaa elämää. Ja mä olen yksin.

 

Pasi: ”mä haluaisin vain että kaikilla on hyvä olla. Teen niin tai näin aina joku huutaa”.

Teksti ja hahmot ovat kuvitteellisia, eivätkä perustu yksittäisiin tositapahtumiin.

 

Yhteiskunnallinen kriisi koskettaa meitä kaikkia. Vaikka itse kriisin vaikutukset perheeseen tai parisuhteeseen olisivat vähäiset, voi kriisi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita haastavia asioita.
Koronaviruksen aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Rauha tässä tilanteessa on, jos perheiden välillä on keskinäinen kunnioitus ja luottamus, ja jos asioista voidaan yhdessä keskustella. Jos luottamus ja kunnioitus puuttuu, voivat näiden puute tulla käsittelyyn kriisin kautta. Tunnemme itsemme turvattomaksi suhteessa asiaan, joka on elämässämme, mutta johon emme voi vaikuttaa. Näin siirrymme hätätilaan. Ja kun olemme hätätilassa, olemme valmiita puolustamaan uhkaa vastaan. Joko vihalla, vetäytymällä tai jähmettymällä.

 

 

 

Samaan aikaan kun turvattomuus jyllää uusperheen elämässä, jyllää se myös myyttien tasolla. Myytit ovat osa yhteisöjen turvarakennelmia: ”jotkin asiat vain ovat kuten ovat”, luo pysyvyyttä ja olettamuksia: asioita, jotka ovat aina näin. Voimme nojata myytteihin mutta aina ne eivät kuitenkaan palvele elämää. Kun ulkopuolinen uhka on iso, myös myytit elävät, laajemmin ja vaikuttavammin. Uusperhettä koskettavia myyttejä voivat olla tässä kohtaa äitimyytti, joka kertoo, että äiti on ainoa, joka tietää mikä on lapselle parasta, äiti tuntee aina lapsensa, äiti on uhrautuva, selviytyjä, raataja, pyyteetön. Yksinhuoltajaäiti on vielä jalostuneempi henkilö tavallisesta äidistä. Hän tekee kaiken tuon, köyhänä, yksin, raataen kahden ihmisen puolesta, uhraten koko elämänsä. Isämyytti on tiivistetysti myytti toimettomasta osaamattomasta, hiukan ehkä tyhmästä ja vähintäänkin vetäytyvästä ihmisestä. Paha äitipuoli taasen on itsekäs, aina omaa etua ajatteleva ja lapsia syrjäyttävä henkilö. ”Lapsen etu” – myytti on taasen lapsilähtöinen myytti, jossa tuon lauseen sanottuaan voi hyvinkin sanoa melkein mitä vaan. Ja mitä enemmän sinulla on koulutuksia ja sanot tuon lauseen, sitä oikeammassa toki olet. Ison kriisin aikaan myös nämä myytit keskustelevat keskenään.

Pinnan alla voi olla myös sekä äitipuolen, että biologisen äidin, kokemus, ettei häntä arvosteta. Lapset voivat kokea ulkopuolisuutta, äitipuoli voi kokea ulkopuolisuutta, äiti / isä voi kokea ulkopuolisuutta. Saanko määrätä omasta elämästäni? Entä jos terveyteni on uhattu? Voiko tuo vihaamani ihminen oikeasti vaikuttaa niin syvälle, että hän voi uhata jopa terveyttäni? Kuka on hysteerinen, kuka asiantuntijamainen? Kuka huolehtii turhaan, kuka huolehtii riittävästi? Kenen puolelle asetut? Kenen terveys on tärkein? Kenen lapsen etu on tärkein ja mikä on lapsen etu? Onko minulla velvollisuus ja kuka määrittelee, onko sitä? Miksi auttaisin, kun saan vain kuraa niskaan? Miten suhtautua oikeuteen tavata vanhempaa tai riskiin sairastua? Kuka määrittelee ja mitä?

Kaikki nämä kysymykset voivat nostaa parisuhteen, uusperheen ja uusperheen sekä lapsen toisen perheen puhumattomat asiat, luottamattomuuden ja käsittelemättömän kivun pintaan.

Samalla, avun ja tuen kautta tämäkin kriisi voi viedä perhettä enemmän perheeksi ja parisuhdetta yhä syvemmäksi ja todemmaksi parisuhteeksi. Kun puhumattomat asiat pystytään käsittelemään eivät ne enää ohjaa meitä tiedostamattomassa varomaan, välttelemään, ajamaan oikeuksiamme. Kun prosessia käydään peilaten sitä myös omaan historiaan, saamme olla levossa meidän näköisessä parisuhteessa, meidän näköisessä perheessä jossa ohjaudumme itsestämme, arvoistamme ja rakkaudesta käsin.

 

 

 

 —–

Usein minulta pyydetään blogitekstehin ratkaisua, ohjenuoraa, jota noudattaa b. Syvimmät arvo- ja epäoikeudenmukaisuustilanteet ovat kuitenkin niin monisäikeisiä, että yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua ei tällaisessa tilanteessa ole. Se olisi ihmisyyden ja uusperheen uniikkisuuden halventamista. Se miten asioita voi purkaa tai toimia toisin, riippuu kaikkien perheenjäsenten persoonasta, eletystä elämästä, historiasta. Sattumisista, parisuhdemalleista ja eri asioiden elämänkaarivaiheista. Tällaiset kysymykset vievät kuitenkin hyvin syvään arvokeskusteluun, joka on rehellisimmillään -ja vaikeimmillaan-  silloin kun kaksi tärkeää arvoa onkin vastakkain. Arvokeskustelu voi kuitenkin olla kovin repivää, jos taustoja ei ole tiedostettu. Mutta jo se, että ottaa askeleen kipuihin, kysymyksiin ja epävarmuuksiin, on askel eteenpäin. Jos Sinusta tuntuu, voit olla yhteydessä niin autan mielelläni löytämään Sinun / Teidän sisimmän näköisiä päätöksiä, näissä – sekä muissa elämänasioissa, arkisissa ja suuremmissakin. 

 

Kuljen rinnallasi antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]entente.fi tai 045 -6616775

Yhteistyötä vai manipulaatiota?

Yhteistyötä vai manipulaatiota?

 

 

 

Hei

Olen Teija. Yksinhuoltajaäiti. Me erottiin mun ex-miehen, Esan, kanssa ihan sopuistasi. Mitäpä sitä aikuiset ihmiset riitelemään. Mies teki aikoinaan eropäätöksen. Salaa olin sitä toivonut. Mutten vaan kyennyt tekemään. Se kyllä kirpaisi, lopulta, että hän halusi sen eron. Mutta omalla tavallaan oli ihan hyvä että hän jätti minut. Sain sympatiat osakseni. Minä olin uhri. Ei tarvinnut läheisille selvittää omaa osuutta. Eikä tarvitse katsoa itseään. Kun tietää kuka jätti. Tai kyllähän minä nyt olen katsonut omaa osuutta. Sillä niin kuuluu tehdä. Joku sisällä sanoo, etten ihan ole asian äärelle pysähtynyt. Mutta äkkipäätään ajatellen olin jotenkin muuttunut, syventynyt. Minun naiseus kasvoi. Ja Esa ei ymmärtänyt. Hän oli aina vain se sama Esa. Hän osannut minua kohdata, nähdä.
Meidän suhde oli laimentunut siis jo vuosia aikaisemmin. Riideltiin aika paljon. Esa ei ollut romanttinen, eikä meillä ollut yhteistä säveltä. Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä välittänyt hänen jutuistaan. Jotka olivat melko sivistymättömiä. Häpesin häntä välillä -aina collegehousut tai verkkarit jalassa. Tai farkut, sellaiset 80-luvun tyyliset. Ja ne iänikuiset crocsit… Itse olin – ja olen tyylikäs ja mielestäni yhteiskunnan tasolla ihan luottamusta nauttiva ihminen. Yliopiston käynyt, korkeakoulutettu. Nautin taiteesta ja kulttuurista.

Meillä on yhteinen tytär, Senja. Olemme kasvattaneet häntä eron jälkeenkin yhdessä. Esa kuuntelee minua. Vietimme aiemmin joulut yhdessä, lapsen edun takia. Nyt se tosin on loppu. Mutta palaan siihen miksi,  myöhemmin. Olen voinut vaikuttaa Senjan ruokiin, unirytmiin sekä siihen mitä Esa tekee Senjan kanssa, kun he ovat yhdessä. Esa auttaa minua myös kotini asioissa. Hän korjasi aiemmin myös juttuja kotonani, että lapsilla on turvallinen toinen koti. Hän jousti lasten hoidoissa jos minulla oli meno. Esa on suoriutunut isyydestä ihan hyvin, nyt eron jälkeen. Hän on paljon lasten kanssa, jakaa ajan heidän kanssaan.  Uskon että se on yhteistyömme tulosta. Että voimme keskustella. Ja että Esa arvostaa minua ja näkemystäni asioista ja toteuttaa en asiat myös, mitä sanon. Se on tärkeää. Että meillä on yhteinen suunta kasvatuksessa. Ja kukapa muu sen suunnan antaisi kuin äiti. Minä, joka olen lapseni pyllyt pessyt, opettanut kävelemään, silittänyt uneen. Sillä välin kun Esa oli töissä tai missä nyt milloinkin oli. Metsällä. Me olemme siis aikuisia ja olemme hoitaneet eron lasten kannalta hyvin.

Mutta sitten Esa ihastui tuohon hupakkoon, Violaniin. Nuoreen, lapsettoman vamppiin. Violalle näyttäisi elämän tärkein asia olevan kenkien koron korkeus. Luulen että Esalle tuli joku ikäkriisi. Ja tämä on sen tulosta.  Okei. Pakko myöntää että onhan se Viola tosi kaunis. Mutta kukapa ei olisi kun on loputtomasti aikaa hoitaa itseään, on aikaa lakkailla varpaankynsiä ja käydä kaikenkarvaisissa hoitoloissa. Lenkkeillä ja joogailla.  Toista se on, kun on köyhä ( tai oikeastaan en ole köyhä, mutta se kuulostaa hyvältä) yksinhuoltaja jolla on tuhat asiaa elämässä, on työ ja lapset ja vastuu heidän arjesta. Tietenkin ymmärrän, että näinhän se on äideille, jotka ovat ydinperheissäkin, mutta kyllä tää yksinhuoltajuus on monin tavoin vaikeampaa. On niin yksin kaiken kanssa. On niin paljon kaikkea. Eihän tuon Violanin tarvitse huolehtia kuin itsestään. Eikä Esan. Minä täällä raadan että Esa voi ottaa parhaat palat elämästä, kirsikat kakun päältä. Ja sitten tuo vitun Viola otti mun ainoan tuenkin, Esan. Miksi helvetissä tuon Violanin piti tulla tähän? Olisi pysynyt siellä omassa pumpuliarjessaan ja jättänyt mut ja mun perheen rauhaan. Mun perheen. Mun lapset. Mun lasten isän. Mun Esan…

Nyt Esa on alkanut sitten murentamaan meidän hyvää yhteistyötä. Ja se on varmasti tuon nuoren naikkosen syytä. Onko se tosiaan niin epävarma, että sen on pakko tuhota isän ja lapsen suhde?
Esa ei siis enää suostu keskustelemaan samalla tavoin kanssani. Aistin että hän pohtii sanomisiani ja viattomia pyyntöjäni Senjan hyväksi pidempään, pyöristelee sanoja ja antaa epämääräisiä vastauksia. Se on eri mieltä jostain asioista. Mitä vittua se tietää mitään lasten asioista, kun ei ole koskaan niitä kunnolla hoitanut. Minä tiedän. Minä näen kokonaisuuden. Olen ÄITI. Tieto lapsen parhaasta on syntynyt minuun jo kun Senja oli kohdussani. Tuo ylimielisyys ja erimieltä oleminen  saa minut raivoihin. Olenkin kertonut Esalle ihan suoraan, mitä mieltä olen tuosta tyypistä. Siis Violahan tämän kaiken takana on. Se narttu. Viola kuulemma haluaisi osallistua lapsen päätöksiin. MINÄ SANON ETTÄ MITÄ VITTUA!!!!! Lapsen etu on että sen BIOLOGISEN VANHEMMAT päättävät lapsen asioista. Yhdessä ja sopuisasti. Siihen ei mitään nuoria huoranpenikoita tarvita. Ne tulevat ja menevät. Minä pysyn Esan elämässä aina. Olen ykkönen. Olen äiti.

Huomasin sitten, että viha ei auta Esan kanssa. Tahdon kuitenkin, että tahtoni menee läpi, ja nyt erityisesti minulle se on tärkeää, että minulla ja Esalla on yhteinen sävel. En oikein tiedä miksi se on niin tärkeää. Ehkä se on jokin äidinvaisto. Olenkin nyt näyttänyt Esalle hieman kyyneliä, äidin surua, huolta lapsestani. Siitä mitä tuo nainen tekee Senjalle. Pelkällä olemassaolollaan. Olen myös kertonut Senjalle, että Violan kyllä häipyy, ennemmin tai myöhemmin. Ei kannata välittää siitä, ja sitä ei kannata ainakaan missään uskoa. Isä rakastaa Senjaa, mutta sillä on nyt joku viidenkympin villitys. Ja jos Senjalla on paha olo, se voi aina soittaa äidille. Tai ottaa videopuhelua. Tai nauhoittaa juttuja. Että saadaan vähän todistusaineistoa. Myös viestintä Esalle yksinhuoltaja-arjesta, se miten kannan kaiken vastuun, miten kiireistä ja kurjaa elämäni on, kun raadan meidän yhteisten lastemme eteen, tehoaa. Esa varmasti tuntee silloin syyllisyyttä. Ja syytä onkin. Se jätti meidät, olkoon että tahdoin sitä. Mutta se jätti. Ja  minä olen: kaikkeni antava, uhrautuva äiti. Oikeasti. Rakastan Senjaa yli kaiken. Tahdon suojella häntä. Kaikilta viidenkympin villityksiltä. Ja samalla suojelen vähän itseäni…

Esa kuuntelee paremmin kun olen ymmärtävä ja puhun Senjan edusta ja siitä huolesta miten Senja voi. Se osuu ja uppoaa. Niin saan tahtoni läpi. Niin me lähennymme myös Esan kanssa. Tämä on tosi pienimuotoista työtä. Huomaan että pikkuhiljaa Senja ja ehkäpä Esakin alkavat uskoa, millainen lutka tuo Viola on. Minun täytyy vain hienovaraisesti muistuttaa ja vedota Esan syyllisyyteen ja isän velvollisuuksiin. Hän ei voi tehdä asioita Senjan kustannuksella. Tai minun.
Me ansaitsemme Senjan kanssa saman kohtelun kuin aina ennenkin. Oli Violania tai ei. Ja jos Violan ei sitä kestä, häipyköön.

Jos joskus joudun kiistelemään asioista tiukasti, mun on helppo vihjailla Esalle siitä, että tytön ei itseasiassa tarvitse käydä isän luona, jos olosuhteet alkavat muuttua niin että sen on paha olla siellä. Senja on niiiiin vähän isällään että minusta hänelle täytyy antaa kaikki. Kaikki mahdollinen ja vähän enemmänkin. Esa on sen velkaa Senjalle. Ja minulle. Sillä hän osoittaa kuinka paljon rakastaa tyttöään. Ja jos ei osoita, otan siltä tytön pois. Vittu mun kanssa ei tuollaiset saatanan Violanviuhahtelijat Minä voitan tämän pelin.

Nyt on yhteiset joulut loppu ja meillä on kireät välit. Senja itkee sitä. Kaikki oli niin hyvin. Ennen me oltiin perhe. Vaikka erottu oltiinkin. Esa liukenee multa, mun vaikutuksen alta. Pikkuhiljaa.

Se sattuu.
Ero sattuu.
Toinen nainen sattuu.
Mitä tämä on?

—–

Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiiin

—-

 

Usein ydinperheen hajotessa yhteinen vanhemmuus jää voimaan ja aikuiset kykenevät ajattelemaan lapsen hyvää, tekemään yhteistyötä kasvatuksessa. Voi olla, että asumisjärjestelyt muutetaan niin että lapsi voi asua samassa kodissa koko ajan, ja vanhemmat muuttavat. Voi olla, että juhlapyhät vietetään edelleen lasten kanssa yhdessä. Rakentuu vanhemmuus, jossa ei ole parisuhdetta, joka luodaan ystävyydelle, keskinäiselle kunnioitukselle.

Kasvatuskumppanuudesta huolimatta avioero on kuitenkin aina ihmiselle vaikea asia. Erossa ihminen tulee jossain määrin satutetuksi,
joko toisen, ympäristön tai sisäisen maailmansa kautta. Kysymykset, olenko epäonnistunut, mikä minussa on vialla, onko parisuhde ylipäätään minua varten, ovat melko yleisiä. Hauraus sisimmän ja epävarmuuden äärellä on syviä kysymyksiä, joita ei välttämättä pysty kohtaamaan, vaan ne sulkee pois ja hakee turvaa olemassa olevista elementeistä. Joskus nämä vaikeat epävarmuuden kysymykset jäävät piiloon täysin – ajassamme hauraus ja epävarmuus ovat vaikeita tunteita.

Kun puolisot eroavat toisistaan, pelkäävät  vanhemmat valtavasti menettävänsä tai satuttavansa lastaan. Siksi he usein suostuvat siihen rooliin, joka heille on voinut olla luontaista jo avioliiton aikana: joko he määrittelevät toiselle millaista vanhemmuuden tulee olla tai sitten he kuuntelevat ekspuolison toiveita vanhemmuudesta ja pyrkivät toteuttamaan ne. Näin rakennetaan yhteistä vanhemmuutta josta pyritään poistamaan riidat – lasten takia. Ja hyvä näin.
Haasteita tulee, jos yhteistyöstä on tullut yksipuolista: toinen sanelee miten toimitaan, vaikuttaa ja satelloi toisen arkeen ja pyrkii kaikin tavoin ”pelastamaan” lapsen ikäviltä tunteilta ja ohjailemaan puolison vanhemmuutta.

Usein yhteistyön todellinen luonne paljastuu, kun uusi puoliso astuu elämään: Voidaanko uusi puoliso ottaa mukaan päätöksentekoon, pikkuhiljaa ja lempeästi. Vai pyritäänkö yhä vahvemmin pitämään kiinni biologisesta päätösvallasta.

Uuden puolison paikka ei ole helppo: Toisaalta hän haluaa antaa tilaa ja pyrkii ymmärtämään uutta tilannetta. Samalla kyse on kuitenkin myös hänen elämästä, ja valinnoista. Erityisesti naisten sisin reagoi siihen, jos omaan kotiin, parisuhteeseen tai perheeseen tuodaan toisen naisen sääntöjä, joihin ei ole voinut itse vaikuttaa. Jos omaan elämään vaikuttaa toisen naisen sanelemat ajatukset ja asiat Naisen reaktio on terve. Vanhemmuudessa on hyvä olla yhteisiä linjauksia. Mutta kaiken ei tarvitse olla yhteistä. Lapsen ensisijainen etu on se, että hänellä on mahdollisimman monta rakastavaa aikuista ympärillä. Sen mahdollistaakseen biologisten vanhempien tulisi ottaa uudet puolisot mukaan pikkuhiljaa lapsen elämään ja sitä vaikuttaviin päätöksiin. Kolme tai neljä eri näkökulmaa tuo syvyyttä ja eri katsantokantoja joissa voi hyviä ituja ja polkuja lapsen hyväksi. Kolme tai neljä välittävää ja/tai rakastavaa aikuista on enemmän kuin yksi tai kaksi. Lapsen etu on siis sallia, auttaa ja mahdollistaa uusien aikuisten tulo lapsen elämään.

Jos tilanne muuttuu naisten, tai miesten väliseksi kilpailuksi, tulevat manipulaation eri muodot
käyttöön. Manipulaatiossa tarvitaan elementeiksi valta, auktoriteetti ja se että manipuloija koetaan luotettavaksi. Biologisella vanhemmalla on tämä suhteessa ekspuolisoonsa osittain toden, osittain myyttien tuoman turvan vuoksi: esimerkiksi myytin mukaan biologinen äiti lähtökohtaisesti ajattelee aina lapsen etua. Tähän uskovat usein kaikki osapuolet, ja siihen pyritään löytämään
todisteita. Valta tulee lasten kautta. Vaikuttaminen manipulaation kautta on pitkäkestoista hivuttavaa toimintaa, jossa vuoroin käytetään uhriutta, ystävällisyyttä, uhkailua ja suostumattomuutta välineinä.

Valta toisen elämään on kahden kauppa. Toinen käyttää valtaa ja toinen sallii sen. Suostumalla lasten kautta vallan käyttöön ihminen antaa oman vanhemmuutensa kompassin ekspuolisolle.
Hän ei ohjaudu omasta sisimmästä käsin, vaan ikään kuin ”taantuu” ohjeita noudattavaksi vanhemmaksi ja kadottaa sen, mikä on hänenlaistaan vanhemmuutta. Suunnan kääntäminen
tästä takaisin on vaikeaa: mitä kauemmin toinen voi ohjailla isyyttä / äitiyttä, sitä enemmän vanhemmuus muuttuu suorittamiseksi, konfliktien välttelyksi ja pelosta ohjautumiseksi.

Kun uusi puoliso reagoi tähän asetelmaan, hänestä tulee syyllinen. Hän puhkaisee kuplan, joka on suojellut eron jälkeen hetken lapsia ja itseä, mutta joka on pitkittyessään ja vahvistuessaan muuttunut toisen vallankäytön välineeksi. Kun avoin yhteistyö jossa kaikkien näkökulmia arvostetaan tasa-arvoisesti muuttuu sopimukseksi, jossa toisen tulee valita joko ekspuolison tai
nykyisen puolison välillä, ollaan siirrytty maninpuloinnin sopimukselliseen tilaan. Tästä sopimuksellisesta tilasta on vaikea lähteä pois, ja manipuloinnin kohde usein alistuu paikkaansa, ajatellen sen olevan lapsen etu – konflitkiten välttäminen. Samalla estämme sekä itseltämme, että lapseltamme aidon, vapaudesta ja rakkaudesta käsin toteutuvan vanhemmuuden.

Meistä kukaan ei tahtoisi olla manipuloija. Se on kuitenkin luontainen osa meitä kaikkia.
Pyrimme käyttämään olemassa olevia keinoja saadaksemme haluamamme.
Jos manipulointi on kuitenkin pitkäkestoista ja jatkuvaa ja siinä on mm seuraavia elementtejä, on hyvä pysähtyä sen äärelle, kenelle elämäni ohjausyksikön annan ja mistä käsin.
Manipuloinnin elementtejä:

  • Syyllistäminen
  • Tunteisiimme vetoaminen
  • Totuuden vääristely
  • Asioiden liioittelu
  • Keskeisten asioiden piilottelu ja mustavalkoajattelu
  • Jatkuva argumentointi
  • Asioiden monimutkaistaminen ja epäolennaisten asioiden liittäminen keskusteluun
  • Tahallinen väärinymmärtäminen
  • Ehdottomat vaihtoehdot
  • Uhkailu, sanallinen , sanaton tai vihjaileva
  • Nimen toistelu
  • Hiljaisuus, välttely
  • Ironia
  • Uhriutuminen
  • Joskus myös itku ja viattomaksi asettuminen
  • Lapsen käyttö manipulaation välineenä voit lukea tästä artikkelista: LINKKI.

Terve yhteistyövanhemmuus ottaa huomioon kaikki perheen osapuolet ja pyrkii
riittävän hyvään yhteistyöhön jossa myös rajat sekä joustavuuden että toisen arkeen vaikuttamisessa ovat selkeät kaikille. Meistä jokainen tarvitsee elämäänsä perusturvallisuuden: ystävällisyyden sekä ennakoitavuuden, mitä elämässäni suurinpiirtein tapahtuu. Sekä lapset mutta myös aikuiset.
Selkeillä rajoilla, pelisäännöillä, toinen toisien kunnioittamisella ja myös mahdollisuudella olla eri mieltä ilman repivää riittaa voimme rakentaa lapsille ja bonuslapsillemme tervettä
vanhemmuutta jossa lapsella on erilaisia, välittäviä aikuisia ympärillä.

 

 

-Isän ei tarvitse muuttua äidiksi – eikä olla naisen jatke-

-Isän ei tarvitse muuttua äidiksi – eikä olla naisen jatke-

 

Moi mä oon Pekka. Päivä on nyt ohi. Mun vaimo Tuija on koneella. On mun ilta hoitaa lapset. Tai itseasiassa kaikki illat on. Olen ihan helvetin väsynyt. Työpäivän jälkeen kotityöt tuntuu raskaalta. En tajua miksi mun pitää tehdä nämä kaikki jutut. Tai tiedänhän mä. Koska vaimo on raatanut lasten kanssa aamusta alkaen. Ja hän on niin paljon väsyneempi.Tai ääneekkäämpi.  Ja minä tahdon auttaa. Kantaa korteni kekoon. Mutta olen silti helvetin raato. Tosin sitä ei kannata sanoa ääneen: Alkaa kilpailu siitä kumpi meistä onkaan väsyneempi ja kuinka mä saan käydä töissä ja miten tuollainen työpäivä olisi vaimolle lomaa. Mutta mulle se ei ole. On ihan jes käydä töissä. Mutta joudun olemaan siellä skarppina. Koko ajan. Ja se on helvetti työ, ei lepokoti.

Ja toki mä haluan tehdä rakkauden tekoja mun vaimolle. Haluan auttaa. Olla uuden sukupolven osallistuva isä. Mutta miksi tämä tuntuu kurjalle? Miksi tuntuu että tämä on toinen työmaa? Miksi musta tuntuu ettei isyys ole mun juttu? Vaikka pitäisi. Ja rakastan lapsia.  Tuntuu etten tiedä mitä isyys on, ja olen vain vaimoni  apupoika. En mies. Tahdon perkele olla MIES. Mutta en jaksa riidellä. Joten olen hiljaa, myönnyn ohjeisiin. Suoritan. SE on helpompaa. Ettei tule riitaa.
Ja mä yritän. Yritän toteutttaa ne ohjeet niin hyvin kuin mahdollista. Ja jos olen epävarma, kysyn. Mutta se on usein väärin. Saan huudon että enkö osaa lainkaan ajatella aivoillani. – Juu osaan mä. Mutta tahdon tehdä kuten hän haluaa.  Ettei sitten tule taas sanomista. Ja kun hän huutaa mä tiedän vielä vähemmän. Lamaannun.

Sängyn laidalla istuva isä peittelee pojan ja huokaa. Isä-poikahetki muuttuikin jälleen suorittamiseksi.
-Kaikki se ihanuus jota tahdoin lapselleni antaa hukkui ohjeiden noudattamiseen. Milloinkohan saisin tehdä niitä meidän poikien juttuja. Olla vapaa ohjeista.  Olla minunnäköinen isä.
Milloin riittäisin minuna?-

Koetko miehenä, ettet saa olla sinä? Harjoitella, kuulostella, tehdä omin tavoin? Olla isä sellaisena kun sinä ajattelet että isä on. Toteuttaa isyyttä niin kuin tahtoisit.Tai ehkä et kuule, tiedä, mitä sisimpäsi sanoo isyydestä. Sillä ulkoa tulevat ohjeet ja vaatimukset huutavat niin kovaa, että ne peittävät sen alleen? Nainen on löytänyt käytänteet perhe-elämään. Ne ovat toimivat ja järkevät. Nainen on tutkinut kaiken. Mutta…….jostain syystä isyys, miehenä oleminen tuntuu haastavalta. Ei omalta. Epämukavalta. Kaipaukselta.

Nykypäivän tasa-arvoista perhe-elämää opetellessamme mies voi ajautua vaimon apupojaksi, jossa vaimo kertoo, mitä ja miten asiat tulisi kotona tehdä. Millainen sinun tulee olla, että olet mies. Millainen sinun tulee olla, että olet riittävän hyvä isä. Nainen kontrolloi kaikkea, toivoo apua ja pohtii miksi mies jähmettyy, hiljenee, eikä ohjaudu itse, omatoimistesti. Nainen kokee raskaaksi, että joutuu ohjeistamaan toista aikuista. Olemaan hällekin äiti, kannattelemaan koko perhettä. Omien totuttujen ja hyväksi havaittujen toimintamallien keskellä hän ei kykene irrottamaan otettaan vastuusta, levähtämään ja antamaan tilaa toisenlaiselle toteutustavalle, tai toisenlaisille lopputuloksille. ”Jos teet kotityöt, teet kuten minäkin tai et tee ollenkaan.” Kodin velvollisuuksien, kasvatuksen, siivouksen, pyykkivuoren keskellä nainen ärsyyntyy, tiuskii, sanattomin elkein ilmaisee tyytymättömyyden. Ja kun mies arkaillen pyrkii auttamaan, on naisen väsymys jo niin syvä, että hän ei kykene rakentavaan keskusteluun, vaan kivahtaa, käskyttää ja ohjeistaa: antaa etukäteen tarkat ohjeet, kuinka, miten ja milloin mikäkin asia tulee tehdä. Ja mies tekee. Kun tahtoo auttaa.

Nainen kertoo miten miehen tulee olla mies . Äiti kertoo kuinka isän tulee olla isä. 

Ja lisäksi vaateita voi tulla myös entiseltä puolisolta tai teini-ikäisiltä lapsilta, äidiltä, appivanhemmilta, yhteiskunnalta. Uusperheessä ilmiö näkyy usein joko entisen puolison kontrollointina, mitä isän tulee tehdä, että hän on riittävän hyvä isä. Tämä voidaan pahimmillaan syöttää myös totuudeksi lapselle: 
isä välittää sinusta vain jos tekee/ostaa/käyttäytyy kuten lapsi tai toinen vanhempi tahtoo. Tällä riistetään lapselta isän rakkaus, ja hänen sisälleen tulee tieto, ettei hän ole tärkeä ja arvokas isälle.
 Toinen yleinen tapa on biologisen vanhemman hyväntahtoinen tapa pyrkiä liittämään lapsi ja uusi puolisonsa yhteen kertomalla mitä bonusvanhemman tulisi tehdä tai tulisi käyttäytyä lapsen kanssa. Tällöin biologinen vanhempi kuitenkin asettuu lapsen ja aikuisen väliin ja suhteesta ei tule luonnollinen ja aito, vaan biologisen vanhemman miellyttämisen tapa. 

Tämän pyörityksen ja vaatimusten äärellä mies kokee itsensä ehkä avuttomaksi, tai ylimääräiseksi. Hän pyrkii täyttämään kaikkien toiveet, kadottaa itsensä, väistyy ja passivoituu. Ja kun mies vetäytyy ja hiljenee, vaimo kokee turvattomuutta ja hakee sitä lisää kontrolloimalla kaikkea, ottamalla lisää vastuuta. Mies katsoo aikansa, kunnes ei enää katso. Lähtee pois henkisesti tai fyysisesti. Lamaantuu tai hermostuu. Tämän myötä naisen turvattomuus jälleen lisääntyy. Ja kehä vahvenee.

Vahvat naiset ovat yhteiskuntamme ylpeyden aihe. Se on pelastanut meidät, maamme on siitä ylpeä. Mutta tämä asetelma, joka sodan jälkeen auttoi naisen selviämään omalla tavalla ja miehen toisella, jätti sisälle myös paljon turvattomuutta ja yksinpärjäämisen taakkaa. Taakkaa, jota emme enää tänä päivänä tarvitsisi.

Myyttien purkaminen on arjen tapojen purkua. Se on maalaisjärjen haastamista ja kyseenalaistamista. Se on pysähtymistä juuri siinä kohdassa, kun ei tee mieli pysähtyä. Kun sinulla on tarve huokausten saattelemana kontrolloida ja ohjeistaa miestäsi kodin asioiden äärellä, mitäpä jos antaisit tänä iltana hänelle vapauden tehdä asiat kuten hän haluaa? Ehkä voisit kysyä miten hän haluaisi illan lasten kanssa viettää, millainen isä hän lapsille haluaa olla ja mitä tukea hän tarvitsee siihen vaimoltaan.
Mitä jos isäinpäivälahjasi tänä vuonna olisikin isän vapautus olemaan hän. Riittävä ja ainutlaatuinen persoona. Isä.

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: