” Minä valitsen lapsen puolen. Kyllä aikuisten täytyy osata käyttäytyä ja jättää omat tunteet taka-alalle… Tervehdys sinullekin: Olen Leena, 67-vuotta. Mummu poikani, Jarin, 43, lapsille. Jari on eronnut ja löytänyt uuden naisen. Tuo nainen, Laura, on muuttanut Jarin ihan kokonaan. Jari on jotenkin huumaantunut hänestä ja unohtanut kuka hän oikeasti on, ja mitkä hänen arvonsa ovat, arvot, jotka olen hänelle opettanut jo äidinmaidossa. Jari ei enää sovittele kaikkea ja ole hiljainen ja kiltti. Vaikka hän on ollut sitä koko elämänsä: Aina kuunnellut äitiä ja kunnioittanut mielipidettäni. Aina auttanut kaikkia ja laittanut lapset ja heidän äitinsä -ja tietenkin minutkin etusijalle. Nyt hän ei tee enää niin. Hän pyörii vain Lauran ja itsensä ympärillä. Ja haastaa kaiken lisäksi vielä riitaa.
Jarin ja hänen lastensa äidin, Tiian, ero oli minulle iso pettymys. Olimme heidän avioliittonsa aikaan aika etäisiä. Emme ennen oikein tulleet toimeen. Mutta eron jälkeen Tiia on tarvinnut paljon tukea. Hän lähestyi minua siinä kohtaa, kun poikani Jari löysi tuon Lauran. Se oli Tiialle niin vaikeaa. Hän oli huolissaan lapsista ja isän ja lasten suhteesta. Eikä suotta. Laura tuli sotkemaan Jarin.
Jari ei enää näytä välittävän lapsista ja eikä jousta niin paljon asioissa tavattuaan Lauran. Ja Jari on aina ollut mitä joustavin ihminen. Aina auttamassa. Miksi ei siis lapsiaan ja heidän äitiään kohtaan. Onhan hän sen nyt velkaa, herranjestas!
Minusta Tiia joutuu kantamaan kaiken vastuun lapsista, kun Jari vain nauttii tuosta onnen tuomasta huumasta. Se on kyllä tosi väärin. Yritän sitten auttaa Tiiaa parhaani mukaan ja ystävyytemme on syventynyt. Hän on vähän kuin tytär jo. Kyllä minä Tiia ymmärrän. Itsekin hoidin yksin lapset. Jari ei kuuntele minua, eikä Tiiaa. Miten tulisi olla lasten kanssa ja auttaa aina kun mahdollista. Heillä on kuitenkin lapset. Ja perhe!! Se uusi nainen, Laura, on huithapeli. Hyvä työ sillä on ja kaunis. Siihen se Jari varmaan lankesi. Niin kuin miehet yleensä. Kyllä niitä huithapeleja pyöri minun miehenkin ympärillä. Kyllä minä nämä tieidän… Laura käy kaiken lisäksi vielä kaiken maailman joogissa ja on kasvissyöjäkin. Pyh, sanon minä.
Ja nyt Jari vaatii – että minun pitäisi valita puoleni. Etten saisi kaveerata Tiiaa. Enhän minä ole eronnut Tiiasta! JA minä valitsen lapset! En koskaan ole haastanut kenenkään kanssa riitaa ja kaikki ovat tykänneet minusta. Näin tein omassa liitossanikin. Se sen pelasti. Että antoi osan asioista olla vain. Unohti. En siis tee sitä siis nytkään. Että olisin hankala. Vältän tuota Lauraa ja otan heihin etäisyyttä, kun Jari ei kerran kuuntele minua. Harmi. Mutta en enää tunnista Jaria siksi Jariksi, joka on minun poikani. Minulle tulee epämukava olo hänen lähellään. En voi enää hallita tilannetta. Onneksi minulla on lapsenlapset. Ja nyt myös Tiia. Kun hänellä on niin vaikeaa. Harmi että Jari ei sitä ymmärrä. Pitäisi nyt nuo seksisuhteet jättää taakse ja keskittyä lapsiin. Kun on kerran niitä hankkinut. Ei vanhemmuutta voi jättää noin vain tauolle joka toinen viikko. Jos Tiia tarvitsee apua lasten asioissa, se on ensisijaisesti Jarin tehtävä auttaa ja järjestää niin että hän pääsee paikalle. Oli sitten pesukoneen korjauksesta tai auton renkaiden vaihdosta. Jarin kuuluu tehdä ne. Koska Tiia kuljettaa autolla hänen lapsiaan ja pesee koneella hänen lastensa vaatteet.
Tämä on surullista. Teen tämän rakkaudesta poikaani, vaikka hän ei ymmärrä. Valitsen lapset, en häntä enkä nyt ainakaan Lauraa. Tiiaa tuen.”….
——
”Hei! Olen Jari. Ehkä te haluatte kuulla mitä minulle kuuluu. No, hyvää ja ei hyvää. Löysin Lauran, elämäni rakkauden. Ensimmäistä kertaa, näin 43-vuotiaana minulla on tunne, että tunnen itseni. Saan olla itseni puolella ja opetella sanomaan myös ei. 20 vuotta aikuiselämästä olinkin sätkynukke. Kuuntelin mitä muut halusivat, autoin kaikessa ja sopeuduin. Nielin, miellytin ja oli hiljaa. Ja jos exvaimolla oli paha olo tein kaikkeni, että hänellä olisi hyvä olla.
Tein niin myös eron jälkeen, koska minulla oli aikaa. Eksäni elää nyt yksin lasten kanssa. Minusta hänellä menee tosi hyvin: hänellä on omaa aikaa joka toinen viikko 6 päivää, kun lapset ovat minulla. Lisäksi hoidan lasteni harrastuskuskaukset pääosin kaikki. Hänellä on hyvä työ ja kiva asunto. Mutta jostain syystä hän kokee, että hänen elämänsä on tosi raskasta ja että minun elämäni hirmuisen kevyttä. Että hän kantaa kaiken vastuun. Näen asian vähän eri tavoin. Kannan vastuuni ja nautin lasteni kanssa olosta. En vain enää tee kaikkea kuten hän haluaa tai määrittelee. Kävimme uusperheasiantuntija Tarulla, ja Taru sanoi, että minä itse saan määritellä isyyteni ja millaista hyvä isyys on. Eksä ei voi sanelle sitä miten minun tulee olla. Se on antanut voimaa. Olen rajannut eksääni kauemmaksi elämästäni. Vaikka hän kyllä uhkailee ja yrittää myös mustamaalata Lauraa lapsille. Mutta keskityn nyt lapsiin, uuteen puolisooni ja elämäämme täällä. Äitini käytös harmittaa. En ymmärrä miksi hän kaveeraa eksäni kanssa, joka hankaloittaa jatkuvasti minun, hänen oman poikansa elämää ja uhkailee raha-asioilla ja kaikilla. Eksäni pyrkii siihen, että äitini valitsisi hänen puolen. Ja on tainnut siinä onnistua.
Olen myös käynyt läpi vähän elämääni ja pohtinut mikä on mitäkin. Huomaan että olen ehdollistunut yhteiskunnan, vanhempien ja ajatusten ”miten hyvä elämä pitäisi elää” -tavoille. Nyt kun ikää tulee, ymmärrän että tämä on minun elämä. Tahdon elää lopun elämääni minunnäköistä elämää, sellaista, jossa rakkaus ja läsnäolo ovat keskiössä. Sen perinnön tahdon myös lapsilleni antaa. ”
—–
-Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu kenkään yksittäisen ihmisen tositapahtumiin –
—-
Kun pari eroaa ja heillä on lapsia, joutuvat myös isovanhemmat tilanteeseen, jossa tulee pohtia, miten entiseen miniään tai vävyyn suhtautuu – onhan hän myös heidän lastenlastensa äiti tai isä. Monesti isovanhemmat ratkaisevatkin tilanteen pitämällä asialliset välit lapsensa eksään. Joskus kuitenkin eron jälkeen eksä syventää suhdettaan entisiin appivanhempiin.
Erityisesti silloin, jos ero on riitaisa tai siinä pyritään vaikuttamaan entisen puolison elämään, tilanne vääristyy. Tällöin taustalla, joko tiedostaen tai tiedostamatta pyritään manipuloimaan tilannetta niin että entiset appivanhemmat osoittaisivat eksälle, että hän on hyvä ja ihana ihminen – ja joku toinen, eli appivanhempein biologinen lapsi tai hänen uusi puolisonsa ei olisi.
Taustalla voi olla eksän pelko ihmisen evoluutiohistorian mukaisesta laumasta karkottamisesta. Historiassa naiset ovat vaihtaneet laumaa, ja laumat ovat näin muodostuneet miehen ympärille. Miehellä ei ole siis luontaista pelkoa laumasta poisjäämiseen. Nainen taasen irrottautuessaan laumastaan jää joko yksin tai sulautuu tosen miehen laumaan. Yksinäisyys on ollut historiassamme naiselle tuhoisaa. Eksä voi siis tiedostamattomassaan pyrkiä hallitsemaan laumaa, johon hän ei enää kuuluu, mutta johon hänen lapsensa kuuluvat. Pyrkiä olemaan lauman jäsen. Ja jos se ei onnistu entisten puolison tai lasten kautta, hän hakee väylää muista lauman jäsenistä -isovanhemmista.
Kun isovanhemmat syventävät suhdettaan eksään, joka vaikeutta heidän oman lapsensa elämää, on tilanne
hankala. Lauma-ajattelun mukaisesti lauman tulisi pysyä yhteinäisenä ja pitää omistaan huolta. Jos laumaan kuitenkin hyväksytään lauman yhtenäisyyttä uhkaavia tekijöitä, lauma hajaantuu. Jonkun on lähdettävä tai otettava etäisyyttä. Harmillisesti tämä jää silloin isovanhempien biologisen lapsen ja hänen uuden puolison osaksi.
Tilannetta voidaan katsoa myös kiusaamisen kautta. 7-vuotias poika ja tyttö ovat olleet hyvät ystävät päiväkotiaikana. Lapset lähtevät kouluun ja tyttö kavereineen aloittaa kiusaamaan systemaattisesti ja julmasti poikaa. Mitä tekee äiti?
Pyytäkö hän tuon poikansa entisen hyvän ystävän salaa omalta pojaltaan pullaa syömään, kun hän on niin kiva ja ehkä hänen elämäntilanteensa muuten rankka. Vai ottaako äiti etäisyyttä kiusaajaan tai puolustaa poikaansa. Puhun usein siitä, että äiti on aina äiti lapselleen, iästä riippumatta. Aikuisenakin meistä jokainen kaipaa tukea ja turvaa vanhemmalta ihmiseltä. Pyytetöntä rinnalla seisomista, asiassa kuin asiassa. Usein tällaiset henkilöt ovat omat vanhemmat. Tilanne muuttuu toisin päin vasta, kun fyysinen tai psyykkinen kunto vanhemmalla heikentyy, jolloin on aikuisen lapsen vuoro pitää huolta hänen vanhemmistaan. Mutta siihen saakka: Äiti on äiti ja lapsi on lapsi, kun tilanne on terve. Näin ollen vanhempien tehtävä tulisi olla seisoa oman lapsensa tukena tilanteessa kuin tilanteessa.
Jos kyse on eksän osalta vieraannuttamisesta tai huoltokiusaamisesta, niin kuin usein on, toisen vanhemman lähipiirin manipulointi on osa julmaa prosessia, joka on lopulta henkistä väkivaltaa pientä lasta kohtaan. Salliessaan tämän, isovanhemmat ovat väkivallan mahdollistajia. He ovat osana vieraannuttajan peliä ja antavat tiedostamattaan sekä lapsille että muille signaalin, että kohdevanhempaa ja hänen perhettään on lupa huoltokiusata tai vieraannuttaa. Isovanhemmille voi olla haastavaa nähdä ja puuttua tilanteeseen, jos vieraannuttaja käyttää lapsen etua tai viattomuutta, ehkä jopa lapsia tarinoissaan ja näin manipuloi, mitätöi, mielistelee, syyllistää tai kieltää toisen vanhemman tai hänen uuden puolisonsa arvon, riippuen siitä, mikä reitti kulloinkin johtaa parhaiten tavoiteltuun lopputulokseen hänen itsensä näkökulmasta. Ihmisen on vaikeinta tunnistaa julmuutta, jossa käytetään lapsia hyväksi: haluamme mieluummin löytää toisen selityksen.
Taktiikkana voidaan käyttää myös lumetotuutta. Valheellisten tarinoiden toistaminen eri muodoissa ja eri ihmisille luo lumetotuuden. Tutkimusten mukaan ihmisten käsitykseen totuudesta voi vaikuttaa helposti toistamalla jotakin väittämää. Edes äly ja analyyttisyys eivät suojaa tältä ilmiöltä. Usein toistettu väittämää uskotaan helpommin kuin täysin uutta vastakkaista tietoa. Selitys ilmiölle on se, että meidän on helppoa ja sujuvaa prosessoida tietoa, johon olemme jo törmänneet monta kertaa. Jos tämä totuus vielä hoitaa meidän omaa epävarmuuttamme tai pelkojamme tai vaille jäälle omassa historiassamme, otamme tiedon omaksemme kyseenalaistamatta sitä. Näin, pelastamalla henkilön, puolustamme omia sattumisiamme, oli totuus sitten mikä tahansa. Puolustaja joutuu aina väittämään vastaan, puolustautumaan ja tuomaan erilaisia näkökulmia. Hän on jo lähtökohtaisesta altavastaajan asemassa. Ja vielä enemmän, jos toinen vetoaa äidinvaistoonsa, naiseuteen, lapsen etuun tai viattomuuteen.
Joskus vieraannuttaja/huoltokiusaaja saa lähipiirin myös toimimaan omana kätyrinään, ja hän voi itse vetäytyä taka-alalle olemaan ”mukamas” ymmärtäväinen ja yrittämään parhaansa, samalla kun lähipiiri painostaa kohdevanhempaa muutokseen.
Kohdevanhempi voi reagoida siihen, että hänen lähipiirinsä ”veljeilee” ihmisen kanssa, joka hankaloittaa hänen ja hänen perheensä elämää ja pyytää lähipiiriä valitsemaan puolensa. Tällöin kohdevanhempi leimataan itsekkääksi tai lapselliseksi, sillä he haluavat vain olla kaikkien kanssa sovussa: ” Aikuisten tulee olla aikuisia ja jättää omat tunteet syrjään” on hyvin tyypillinen lause, jota lähipiiri käyttää. Vieraannuttamis- ja huoltokiusaamistilanteissa lähipiiri ei kuitenkaan voi asettua neutraaliksi. Kun kyseessä on lapset ja syvä monitahtoinen manipulointi sekä henkinen väkivalta lapsia ja toista vanhempaa tai hänen puolisoaan kohtaa, hymyilemällä ja olemalla ystävä vieraannuttajan kanssa on mahdollistajana: hiljaisella hyväksynnällä. Kuten kiusaamisessa: kun valitsee olla näkemättä/puuttumatta, on tehnyt valinnan.
Jos isovanhemmat ovat ystävystyneet lapsensa eksän kanssa, kehotan heitä pohtimaan, mitä
se tarkoittaa heidän oman biologisen lapsensa kannalta. Entä edesauttaako se tilanne uuden miniän liittymistä perheeseen? Mikäli välit ovat terveet eronneen parin välillä ja heidän uusien kumppanien välillä ei estettä tuttavallisuuteen ole. Kaikissa muissa tapauksissa etäisyyden otto on oikea ratkaisu. Se on myös lopulta lastenlasten etu: se että biologisen lapsesi uusi perhe voi perheytyä ja heidän perhettään rikkovalle toiminnalle asetetaan rajat. Vieraannuttamisen ja huoltokiusaamisen hiljaisella hyväksynnällä hyväksyt lastenlastesi henkisen väkivallan ja oman lapsesi sekä hänen perheensä kiusaamisen. Vain koska tahdot että sinusta tykättäisiin.
Tarvitsetko tukea tai apua vanhemmuuteen tai parisuhdehaasteisiin yksin tai yhdessä? Ota yhteyttä taru.meritie (at) uusperhe.fi tai 045-661 6775. Vastaanottoa sekä lähi- että etävastaanottona. (Jos vastausta ei kuulu, tarkistathan roskapostikansion ja gmailissa myös tarjouskansion.)
Muistammeko uusperheessä muistaa myös bonusäitiä äitienpäivänä? Voisiko jopa biologinen äiti muistaa ja kiittää häntä? Mitä se vie pois? Keneltä?
Äitimyytti, hyvästä, pyyteettömästä biologisesta äidistä elää ajatuksissamme, sisäisissä vaatimuksissamme ja mielikuvissamme. Tämä nostaa biologisen äidin illuusiomaiseen asemaan, jossa itsen ja omien tarkoitusperien tarkastelu on poissa, mihin ei mahdu itsekkyyttä tai omien etujen tavoittelua. Ikään kuin nainen saisi hedelmöittyessään jonkin syvän jumalallisen tietoisuuden elämästä, joka poistaa hänen vajavuutensa, traumansa, itsekkyytensä, erehtyväisyytensä, ihmisyyden raadollisuuden. Hänestä tulee äiti, laupeuden ilmentymä, Äiti maa, hyvyyden ja elämänlähteen antaja, maamme ja kansakuntamme pelastaja. Hänellä on täydellinen viisaus ja tietämys viattomien lasten näkökulmasta kaikkeen: itseen, ihmisyyteen, elämään, yhteiskuntaan, politiikkaan. Naisen varjo on siirretty myyteissä äitipuoleen, osaamattomuus ja avuttomuus isämyyttiin. Jaloudesta vielä astetta hienompi versio yksinhuoltajuuteen.
Näiden myyttien keskellä me äidit, lapselliset ja lapsettomat, puolikkaat ja kokonaiset, etäällä ja lähellä, tahdomme olla kovasti maailman täydellisimpiä äitejä, tai äitipuolia – bonuksia. Ja samalla tiedämme että juurikin epätäydellisyys on ainoa mihin riitämme. Riittämättömyys johtaa meidät ehkä myös syvemmälle: epäterveeseen häpeään, jossa koemme, ettemme kelpaa itsenämme tai syyllisyyteen, jotka johtavat hyvittelyyn, asioiden peittelyyn, ulkokultaisuuteen tai toisten halveksuntaan.
Uhriutuminen ja martyyriys äiteydessä on rumaa. Marttyyriäidillä on vankkumaton usko omaan moraaliseen ylemmyyteen. Hän kokee olevansa oikeassa, toisten yläpuolella, jossa hän voi tuomita muita ihmisiä, isejä ja bonuksia omasta hyvyydestään käsin. Marttyyrin oma elämänilo voi myös olla kadoksissa ja siksi muillakaan ei saa olla nautittava, hauskakin elämä, vanhemmuus. Uhriutuva äiti antaa ymmärtää että hänellä ei ole valtaa omaan elämäänsä. Hän sysää vastuun toisten tai kohtalon harteille. Syyllistää muita ja esittää jaloa. On kiva olla uhri. On kiva ettei tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästä. On hienoa kantaa kirkasta kruunua: olla koko elämänsä lasten eteen uhraava äiti. Uhrautuvan ja marttyyriäidin vastakohta on syyllistymätön, terveellä itsetunnolla varustettu vanhempi, joka tekee tarpeellisen ja uskaltaa sitten sanoa: ”Olen riittävän ok, en täydellinen. Minä riitän tällaisena ja kaikki muutkin saavat olla sellaisia kun haluavat.”
Vanhempi antaa omalla esimerkillään lapsella mallin aikuisena olemisesta. Meistä kukaan tuskin tahtoo antaa lapselle mallin elämästä jossa tulee unohtaa itsensä, nousta toisten yläpuolelle tai lasten tullessa elämään unohtaa kaikki muu elämä. Tuskin myöskään kukaan tahtoo kuulla että oma rakas vanhempi on unohtanut kokonaan oman elämänsä hänen takiaan. Miten raskas taakka ja kiitollisuuden velvollisuus siitä lapselle annetaankin.
—
Äitiyden yksi tärkeimmistä tehtävistä on kasvaa lapsen ja elämän myötä itse. Äitiyden syvyyttä on ymmärtää omat haavat, kivut ja riittämättömyys äitiyden äärellä – ja kantaa ne siirtämättä niitä lapsiin.
Äitiyden kipeä tehtävä on ymmärtää, ettemme voi pelastaa lasta vaikeilta tunteilta, vaan meidän tulee antaa hänen tuntea ja kohdata elämä – ja seistä hänen rinnallaan. Äitiys ei ole suorittamista. Äitiys ei ole kilpailemista. Äitiys on mitä suuremmissa määrin rakkautta, jossa mahdollistamme lapsellemme mahdollisimman monta rakastavaa aikuista. Äitiys on rakkauden antamista vaikeilla tavoilla: nähden pienten kipukohtien sijana isoja kokonaisuuksia. Äitiys on oppimista itsestä, enemmän itsensä näköiseksi tulemista ja sitä kautta esimerkkiyttä lapselle.
Äitiys on sitä, että osaamme väistää oikeassa kohdassa ja olla tavoitettavissa toisessa hetkessä. Äitiys on hiljaisia kyyneliä, huokauksia. Äitiys on toisten aikuisten arvostamista: Lapsen isän, äitipuolen, opettajan tärkeyden arvostamista. Äitiys on sykäkhdyksiä sydämessä. Äitiys on rikkinäisyyttä, epätäydellisyyttä. Sillä sitä kautta näytämme lapsille, ettei heidänkään tarvitse olla täydellinen. Äitiys on kannattelua ja irtipäästämistä. Äitiys on aina vähän rikki ja sitä kautta ehjä. Äitiys on hiljaista lempeää rakkautta ilman itsensä korottamista.
—
Äitiyttä on sinussa, minussa, lapsellisella, lapsettomassa, kokonaisessa ja puolikkaassa, etä- ja lähivanhemmassa. Se on meissä naisissa, jokaisessa. Äitiyden ajatus voisi olla äitejä, äitihahmoja ja naisia yhdistävä. Etenkin silloin kun heitä yhdistää samat lapset.
Moni äiti, äitipuoli, etä-äiti tai äiti, joka haluaisi olla äiti muttei ole saanut lasta, jää tänäkin äitienpäivänä yksin. Monen naisen kyynel tai vaikeat rakkauden teot jäävät Ilman huomiota, ilman kiitosta, ilman nähdyksi tulemista, arvostusta. Mutta mitätöinti, halveksuminen, väheksyminen ja virheet muistetaan. Omistan tänä äitienpäivänä tämän kirjoituksen teille uusperheellisten bonusäidit, te hienot, upeat naiset. Teille hiljaiset ”äidit”. Kaikenlaiset kauniit. Rohkeat ja raadolliset. Hyvää äitienpäivää!
—
.”Tämä on niiiiin paas……..kaaa….Minä yritän pitää kotimme edes jotenkin siedettävänä, mutta täällä on kasa teinejä, jotka eivät välitä mistään mitään. Täällä on banaanikuoret sängyn alla. Ja likaiset sukat haisemassa. Yhden teinin huoneesta kannoin 7 lautasta ja kasan roskia. S-e-i-ts-e-m-ä-n. Yksi teini roikkuu isässään kuin 3-vuotias ja lirkuttelee sille niin että saa kaiken läpi. Toinen on saippua, josta ei saa irti yhtään mitään. Meillä oli lasten kanssa ennen niin kivaa. Mihin se katosi? Mihin hävisi ilo ja keveys?
Miten minä tähän elämään jouduin?
Minua ahdistaa. Ahdistaa ettei teineiltä vaadita ja heitä passataan. Ahdistaa että heidän tekemisiään ei valvota ja vaikka joskus yritettäisiinkin pyytää jotakin, ei sitten katsota loppuun saakka, että he tekisivät asiat. Kun vain vetkuilee tarpeeksi, niin ei tarvitse. Yritin pitkään olla ystävällinen ja purra hammasta. Etten olisi se paha äitipuoli. Yritin ohjeistaa hyväntahtoisesti miestäni kasvatuksessa, mutta vaikka mitä sovittiin, niin ei ne pidä. Ennen raivoistuin siitä. Nyt en osaa edes sitä. En uskalla.
Saan palautetta jatkuvasti, että olen kireä, tiukkapipoinen niuhoittaja. Että minua pelätään. Minua? Ei minua ole koskaan kukaan pelännyt. Miten olen muuttunut niin paljon? Minä kyllä yritän hymyillä, yritän etsiä positiivisia asioita. Ja kun minä hymyilen, on kaikki hyvin. Eli ongelma on minussa. Minun pitäisi vain niellä, kaikki. Se että ei tervehditä, se että ei edes vähän siivota omia jälkiä. Minun täytyy asennoitua. Minä olen ongelma. Jos vain olisin ihana lempeä pullantuoksuinen nainen, joka kulkee rätti kädessä teinien perässä, rakastaa ja siivoaa. Niin tämä olisi happy family. Ja minä nielen. Nielen, nielen, nielen…. ja ahdistun.
Syvällä sisimmässäni koen, että ongelma on minun miehessäni. Hän pelkää noita teinejä. Että ne eivät tykkäisi siitä enää. Tai ettei ne enää kävisi. Hylkäisivät isän. Ajatelkaa. Hän pelkää lapsiaan….
Mutta enkö minä saa olla olemassa? Enkö olekaan nyt se kovasti kaivattu aikuinen, joka saa myös edes täällä omassa kodissa päättää jostain. Että edes vähän kunnioitettaisiin toisia. Että ripaus voitaisiin tunnustaa että minullakin on tarpeita. Niin kuin edes siedettävä koti. Ei tiptop-siisti. Mutta siedettävä. Kun muuten niin moni asia menee lasten ehdoilla. Lasten, jotka eivät edes ole minun. Tämä talo on lasten johdossa. Silmiin ei katsota ja puhelin on kasvanut kiinni käteen. Jos kuulen sanan huomenta, olen siitä niin iloinen. Tunnen itseni piiaksi. Ulkopuoliseksi. Eikä minulla ole tilaa hengittää. Katselen jo netistä asuntoja. Kotia, paikkaa, jossa voisin olla vain minä, hengittää vapaasti, laittaa tavarat juuri niille paikoille, kun haluan – ja ne olisivat siellä.
Meidän parisuhteemme on ihana, rakkaus on ihanaa. Kun ollaan kaksistaan. Mutta onko se kaiken tämän arvoista? Koen että yritän vain selviytyä. Joka toinen viikko yhtä selviytymistä. Onko loppuelämäni tällaista? Olenko valmis olemaan poissa itsestäni, poissa elämästäni joka toinen viikko.
… Niin. Ja unohdin esitellä itseni: Minä olen se maankuulu paska äitipuoli. Oikeasti. Olen.”
—-
-Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu kenkään yksittäisen ihmisen tositapahtumiin –
—-
Lapsen siirtyminen murrosikään voi tuoda eri tavalla näkyväksi uusperheen haasteet. Ennen niin valoisa,
tunnollinen ja kiltti nuori voi sulkeutua, olla pahantuulinen, töykeä tai välinpitämätön. Empatiakykyä ei ole, eikä toisia oteta huomioon. Murrosikäinen haastaa rajoja, etsii identiteettiään sekä hamuaa valtaa ja voi myös taantua.
Vallanhaku on normaalia ikään kuuluvaa opettelua elämästä. Aikuisen tehtävän on kuitenkin asettaa lapsi paikalleen, turvaan: kunnioittaen hänen persoonaansa mutta asettaen turvalliset rajat. Nuori tarvitsee lempeää ja kohtaavaa aikuista, joka ymmärtää asemansa, ja uskaltaa olla aikuinen. EI taannu toiseksi teiniksi. Ei pelkää lasta, eikä pelkää sitä, että lapsi ei ehkä pidä hänestä. Myös aikuisen, joka ei ohjaudu syyllisyydestä käsin pyrkien miellyttämään. Aikuisen, joka jaksaa kerta toisensa jälkeen kysyä mukaan, vaikka nuori kieltäytyisikin. Nuori tarvitsee tiedon, että kuuluu joukkoon ja tilaa saada valita, ettei kuitenkaan osallistu.
Joskus lasten biologiset, eronneet vanhemmat, tai toinen heistä, voi ”kilpailla” lasten suosiosta, häivyttääkseen omat kysymykset vanhemmuudesta. Myös syyllisyys siitä, ettei ole lapsen elämässä koko ajan tai on aiheuttanut lapselle avioeron kautta haasteellisen elämän, voi värittää vanhemmuutta. Näissä tapauksissa rajojen asettaminen ja pettymyksien tuottaminen nuorelle voi olla vaikeaa. Toisaalta nuori voi myös, ikäkautensa mukaisesti, irrottautua biologisesta vanhemmista ja uhkailla ettei tahdo enää nähdä vanhempaansa, ellei häneen tahtoonsa suostuta. Myös entinen puoliso voi tehdä samaa: ellei isä/äiti suostu siihen mitä entinen puoliso vaatii, hän voi vihjailla tai jopa uhkailla sillä, ettei toinen vanhempi ei näe lasta. Pahimmassa tapauksessa aseena käytetään vieraannuttamista, joka on erittäin vakavaa henkistä väkivaltaa lasta kohtaan.
Teini-ikäisen lapsen keskellä kaikkien aikuisen keskinäinen arvostus ja luottamus korostuu. Kun aikuiset kunnioittavat lapsen äärellä olevia vanhempia ja bonusvanhempia on lapsi turvassa. Jos välit eivät ole aikuisten kesken neutraalit, voi lapsi pyrkiä hakemaan valtaa tai manipuloimaan aikuisten keskinäisten ristiriitojen avulla. Hän voi käyttää aseena viattomuutta, ignoorausta, eleettömyyttä, uhkailua, sulkeutumista. Toisessa ääripäässä nuori pyrkii pelastamaan omaan vanhempaansa ja kannattelemaan sopua. Jos aikuiset eivät kykene seisomaan yhtenä rintamana nuoren edessä, luo se valtavan turvattomuuden hänen sisälleen. Samalla kun hän hakee valtaa, nuoren psyyke tarvitsee rajat ja turvan. Aikuisten yhtenäinen linja ja ennakoitavuus luovat perusteen sille, että lapsi ymmärtää oman rajallisuutensa ja hänen ei tarvitse kannatella ihmissuhteita. Samalla hänelle opetetaan, että hän on lapsi, eikä hänen tarvitse manipuloida ihmissuhteita saadakseen rakkautta. Vaan aikuiset antavat rakkautta ja rajat. Eikä kukaan häntä hylkää.
Lue lisää syyllisyys- ja pelkovanhemmuudesta tästä linkistä: SYYLLISYYSVANHEMMUUS UUSPERHEESSÄ
Uusperheessä lapsi voi pyrkiä liittoutumaan biologisen vanhemman kanssa bonusvanhempaa vastaan.
Liittoumaa voidaan tehdä sekä muualla asuvan vanhemman kanssa että myös bonusvanhemman puolison, eli lähellä olevan vanhemman kanssa. Aikuisen rinnalle pyrkiminen on normaali osa kehitystä. Aikuisen tehtävä on kuitenkin asettaa lapsi takaisin lapseksi. Näin hän ottaa myös terveesti vallan itselleen – ja sitä kautta myös vastuun.
Nuori voi myös kyseenalaistaa bonusvanhemman roolin, säännöt ja olemassaolon. Eritysesti jos jompikumpi biologinen vanhempi on kyseenalaistanut bonusvanhemman olemassaolon, tai oikeuden olla aikuinen nuorelle, lapsi voi kokeilla tätä keinoa. Hän voi pyrkiä myös syrjäyttämään bonusvanhemman ja nouseman vanhemman rinnalle toiseksi ”aikuiseksi”. Hän voi käyttää välineenä lapsen viattomuutta, manipulointia, asioiden vääristelyä, uhriutumista tai pelkästään valtaa sanomalla ”en suostu”. Olisikin tärkeää, että vaikka kasvatuslinjoissa olisikin aikuisten kesken erilaisia näkemyksiä pyritään tukemaan ja luottamaan toisen arviointikykyyn vanhempana ja seisomaan yhtenä rintamana. Toisen aikuisen kyseenalaistaminen lapselle luo lapselle turvattomuutta ja sekavuutta. Kahden eri kodin säännöissä voi kuitenkin olla eroavaisuuksia. Kunhan toiminta on johdonmukaista.
Usein irrottautuminen on vaikeinta läheisimmäksi koetusta aikuisesta ja hänen kanssaan syntyy eniten ristiriitoja. Konflikteja tarvitaan: niiden avulla nuori irrottautuu vanhemmasta ja luo pohjaa omalle identiteetille, joka on erillinen vanhemmasta. Nuori on myös hämillään ja epävarma itsestään. Selviytyäkseen niistä hän siirtää pienuuden ja epävarmuuden tunteet aikuisiin. Se voi ilmetä aikuisten halveksuntana, häpeänä heistä tai aikuiset voivat olla vain ärsyttäviä. On hyvä muistaa, että syy ei ole aikuisten persoonassa, vaan ärsyttävistä tai idiooteista aikuisista on helpompi irrottautua.
Joskus irrottautuminen omasta biologisesta vanhemmasta voi olla vaikeaa. Syitä voi olla useita.
Lapsi on voinut kokea avioeron myötä hylkäämisen ja hän pelkää tiedostamatta uudelleen hylkäystä. Vanhempi voi myös pyrkiä sitomaan lastan itseensä, hakea hyväksyntää ja liittoumaa ja antaa näin lapselle viestin, ettei kestä lapsen itsenäistymistä ja erillistymistä. Lapsi jää vanhemman jatkeeksi tai kaveriksi. Hän voi kantaa huolta vanhemmastaan tai kokea hänet parhaaksi kaverikseen. Tällöin erillistyminen on lapselle turvallista tehdä suhteessa bonusvanhempaan. Bonusvanhemmalle tämä voi olla hyvin vaikeaa sillä asema ei ole niin vakiintunut kuin biologisessa suhteessa.
Kahden aikuisen kasvatusnäkemykset voivat olla hyvinkin erilaiset, myös uusperheessä. Toinen voi olla lempeämpi ja joustavampi, joka voi näyttäytyä joskus myös epäjohdonmukaisuutena tai niin, että lapset voivat johtaa perhettä. Toinen aikuinen voi olla tiukka ja johdonmukainen. Tämä taas voi näyttäytyä liikana kontrollointina. Kun yhteistä kasvatuslinjaa haetaan, on hyvä ymmärtää, että pohjana aikuisuuteen tulisi olla tunnustettu asema. Kun bonusvanhempi tietää, että kuulun tähän perheeseen ja saan olla aikuinen lapsille, tehdä virheitäkin, tulee vanhemmuus luonnollisesti sisältä. Kun yritämme muuttua toisenlaiseksi kuin olemme, toisen takia, emmekä sisäisestä tahdosta, alamme keräämään sisällemme vihaa ja katkeruutta, joka voi sisältää myös itsevihaa ja uhriutumista. Lopulta tilanne kärjistyy ja kasvatushaasteista tulee parisuhdeongelma. Jos toiveena on, että toinen asettaisi tiukemmin rajoja, eikä toinen niin tee, johtaa se myös rajoja toivovassa aikuisessa hallinnan tunteen menettämiseen ja turvattomuuden tunteita ja hän voi kompensoida sitä ylikovalla tarpeella rajata ja kontrolloida. Näin hänestä tuleekin arvaamaton sillä
koskaan ei tiedä, mistä hän räjähtää, tai mistä tulee sanomista. Näin ei-rajoja asettava aikuinen alkaa varomaan ja pelkää puolisonsa reaktioita. Joka taas johtaa yhä suurempaan turvattomuuteen kontrolloivan vanhemman osalta.
Tässä kohtaa kummankaan osapuolen vanhemmuus ei ole syvältä sisältä kumpuavaa aitoa turvallista vanhemmuutta. Perheessä on toimintahäiriö eikä kukaan voi hyvin. Silloin usein ammattituki voi auttaa siihen, että oma rooli, perheen säännöt, sitoutuminen, toisen kunnioittaminen ja kuuleminen, sekä riittävän hyvä vanhemmuus voivat toteutua. On hyvä myös muistaa, että kahden eri kohdin välillä voi olla erilaisia sääntöjä, kunhan säännöt ovat aina johdonmukaisia. Samoin myös kahden eri ihmisen vanhemmuus tai bonusvanhemmuus lapselle saa olla erilaista. Kunhan ne eivät riko tai halvenna toisen puolen vanhemmuutta.
Olen Esa. It-insinööri. Rauhallinen mies. En avioerolapsi enkä mitään muutakaan. Äiti ja isä asuu maalla ja haemme sieltä mustikat. Eivät he riitele. Ole koskaan riidelleet. Minulla on ollut hyvä lapsuus. Tai ihan ok.
Mutta nyt. Tämä elämä saa minut hulluksi. Olen ihan lopun väsynyt, turhaantunut. Eikö tässä elämässä voisi helvetti olla yhtä hetkeä ettei kukaan reagoisi johonkin? Olen eronnut ja minulla on uusi puoliso, Viola. Sekä tyttö Senja edellisestä liitosta. Tällä hetkellä minun puolisolla, Violalla herne menee nenään ihan mistä vaan. Ja mä olen totaalisen kyllästynyt siihen. Olen jopa hermostunut. Ja minä en koskaan hermostu. Mutta tämä tilanne saa minut ihan oikeasti raivon partaalle.
Tahtoisin että olisimme vain. Ei valitettaisi. Tulisimme kaikkien kanssa toimeen ja keskitytään sitä mikä on. Niin kuin ilmaiset mustikat. Ja kiva elämä. Ja että Senjalla olisi kaikki hyvin. Turvattaisiin lapsen jutut. Eksä on mikä on. Ei siitä kannata välittää.
Mutta ei. Koko ajan joku nitisee. Eilen eksä oli hyvällä tuulella. Ja se ei sitten kelvannut Violalle. Nyt hän huutaa ja raivoaa siitä että saimme – (anteeksi en tietenkään puhu me muodossa minusta ja eksästä sillä siitä voidaan suuttua) -siis SAIN- asiat sovittua. Siis tällä kertaa Viola suuttui siitä, että olin iloinen siitä, että eksä oli ollut mukava. Ja viikko sitten Viola huusi ja itki sitä, että eksä on ihan kusipää kun ei suostu mihinkään. Mikä helvetti näitä naisia vaivaa? Ensin sitä vituttaa, kun on kusipää. Ja sitten että hän on ystävällinen. Päättäisi jo.
Ja sitten tämä eksä. Eksä ei taasen tahdo, että Viola on mun tyttären Senjan elämässä. Hän heittäytyy hankalaksi, jos vaikka sanon että ”me päätettiin Violan kanssa että ei käy”…Silloin tulee tuutin täydellä. ” mikä me. SINÄ OLET SENJAN ISÄ, Viola ei kuulu tähän asiaan tippaakaan. Pidä se narttu kaukana mun tyttären elämästä.” . Ja sitten hän vihjailee, että Senja ei kohta käy enää meillä. No olen ratkaissut sen niin, etten mainitse Violan nimeä eksälle enkä puhu ”me”. Enkä näytä Violaa eksälle. Helpompi niin.
Mutta nyt sitten Senjakaan, eli tyttäreni, ei enää mainitse Violaa. Ignooraus on päivän sana. Hän tahtoo vain, että me olemme kaksistaan ja jos yritän ehdottaa, että Viola tulisi mukaan, niin ei kelpaa. Tulee mökötys. Ja siitäkös Viola tykkää. On kuulemma täysin näkymätön tässä perheessä. Turha. Ja jos pakotan Violan mukaan johonkin, sitten tulee eksä tulee lankoja pitkin ja huutaa että lapsi ei ole tullut Violan luokse vaan minun. Ja että jos tämä meno jatkuu kohta Viola ei tule ollenkaan. Hän kyllä pitää siitä huolen.
En enää jaksa. Riitelemme koko ajan Violan kanssa. Vaikka meillä on periaatteessa kaikki ihan hyvin. Miksi me emme vain voisi olla ja olla välittämättä tuosta eksästä? Kyllä minä osaan tuon eksän pitää hiljaisena. Jos en muulla niin rahalla ja sillä että annan ymmärtää, että hän on täydellinen äiti, nainen ja niin edespäin. Kunhan vain saan nähdä lastani.
…Voi kun joku ymmärtäisi minuakin. Voi kun riittäisin…edes Violalle…
-Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiin –
Usein vastaanotollani käy pareja, joissa toinen osapuoli kertoo, että hänellä ei ole minkään kanssa mitään ongelmaa. Ainoa hänen ongelmansa on hänen puoliso, jolla näyttää olevan ongelma vähän kaikesta. Ja siksi he sitten istuvat tässä. Puoliso taas kokee vieressä huonommuutta. ”En ymmärrä. Olen ihan fiksu ja sivistynyt, mutta tämä tilanne saa minut hulluksi. Nämä tuntuvat varmasti ihan typeriltä asioita. Ja tahtoisin päästä näistä eroon… en ymmärrä miksi…Yritän niellä kaiken. Pienet eleet, ignoorauksen. Yritän ymmärtää ja odotan että kaikki muuttuu. Yritän olla aikuinen. Mutta ei. Kun ei puolisoni tee mitään. Hän vain vähättelee kokemuksiani. Että yilreagoin.. Pyytää etten välittäisi. Ja voi, olisipa se ihanaa. Kun osaisin olla niin. Että eksä on joka helvetin merkityksellinen päivä meidä elämässä. Että hän tunkeutuu viestein meidän häämatkalle, meidän lomamatkalla, meidän kihlapäivään, aina kaikkeen ja monta kertaa viikossa. Mutta ei.. minä ”ylireagoin”. Kun miehelle se on ihan sama. Hänelle on ihan sama mitä siellä toisessa päässä kuvitellaan tai ajateellan. Mutta minulle ei ole. Hänen kauttaan tuo hänen eksänsä, tuiki tuntematon pahansuopainen ihminen on elämässäni. Ja tunnen itseni syrjäytetyksi, ulkopuoliseksin. Ja kun olen niellyt ja niellyt sitten joku kerta vain en enää jaksa. Ja raivoan. Nyt hermostun kaikesta ja kokoajan. Voi kun joku ymmärtäisi, puolustaisi minua. Puolustaisi meitä. Mutta ei hän uskalla. Hän pelkää, ettei lapset enää käy. Ja hän alkaa vähätellä minua ja selitellä eksän tekoja. Vihaan tuota eksää. Se pyörittelee miestäni mennen tullen. Sille kyllä ollana rakentavia ja ymmärtäviä. Koska lapset. Mutta minua ei kukaan ymmärrä.”
Kun uusperhe syntyy, tai siinä tapahtuu positiivisia muutoksia: yhteenmuutto, kihlautuminen, avioliitto, lapsen syntymä, voi se herättää entisessä puolisossa, eksässä, erilaisia tunteita. Tunteet, jotka heräävät ovat inhimillisiä ja normaaleja. Sidokset entiseen liittoon katkeavat, kun toinen on löytänyt uuden ja kokee heille tärkeitä asioita uudelleen, ehkä onnellisempana, tai läsnä olevana.
Tämä voi tuntua entisestä puolisosta tiedostaen tai tiedostamatta kurjalle. Jos näitä asioita ei pysty kohtaamaan, myöntämään itselle, ne voivat piiloutua itseltä ja päälle tulee strategioita. Selviytymismekanismeja, joilla pyritään tekemään itsestä riittävän hyvä, nousemaan yksinäisyyden tai hylätyksi tulemisen yläpuolelle. Tämä taasen voi johtaa kilvoitteluun eksän uuden puolison kanssa: olen ainoa oikea äiti/isä lapsilleni, kannan vastuun lapsistani, olen komeampi, kauniimpi, viisaampi, rikkaampi, mitä vain. Ehkä eksä pyrkii vahvistamaan sidosta entiseen puolisoon biologian, lasten kautta. Joskus myös puolison isovanhempien kautta (olen mukavampi miniä/vävy). Tai sitten hän voi pyrkiä hienovaraisesti muutoin saamaan itselleen tunteen, että on edelleen ykkönen, tärkeä merkityksellinen. Ainutlaatuinen eksänsä elämässä. Ja että tämä uusi puoliso on vähempiarvoinen.
Tapa ylittää rajoja voi olla hyvin pienieleistä: lempeää ystävällisyyttä eksää kohtaan, muistuttelua historiasta, lapsille kertomuksia isästä ja äidistä, lasten lahjomista ja kaverivanhemmuutta, jotta lapset pitäisivät hänestä enemmän, toisen ovelle tai kotiin tulemista, videopuheluja niin että kohtaa myös eksän tai näkee heidän elämää. Ignoorausta lauseissa, toisen olemassa olemisen tunnustamattomuutta, sanan ”me” käyttöä vanhasta perheestä. Pieniä tekoja, joiden motiivi ei kuitenkaan ole puhdas. Tai sitten teot voivat olla räikeitä: eksän tai hänen uuden puolison haukkumista suoraan, huutamista, kiristämistä, jopa päälle käyntiä tai uhkailua, ettei lapsia saa nähdä, perättömiä rikosilmoituksia, juoruamista. Lapsille tiedon syöttämistä, ettei toista aikuista tarvitse kunnioittaa tai informointia tavalla tai toisella että hänen olemassa olo tekee pahan olon tai vaikeuttaa lasten elämää. Teot voivat olla välillä hyvin ystävällisiä, toisena hetkenä hyvin ei-rakentavia. Ne voivat olla uuden puolison ignoorausta tai kilvoittelua, jopa matkimista.
Jos kyseessä on nainen, on sosiaalinen eleily usein sellaista, ettei mies, sitä ymmärrä. Mutta uusi puoliso, ollessaan nainen, näkee tuon pelin – pelin, joka on naisille jopa jossain määrin luontaista. Tähän uusi puoliso reagoi. Hän tuntee, että jotain on pielessä, mutta sitä on vaikea selittää. Yksittäiset pienet teot ja niiden selittäminen tuntuu typerältä. Viha nousee sekä ilmiötä kohtaan, itseä kohtaan, eksää kohtaan ja puolisoa sekä lapsia kohtaan. Sillä lapset tuovat tuon ilmapiirin mukanaan. Ja puoliso taasen sallii tuon ilmiön, hajuttoman ja mauttoman olemassa olon. Jos puoliso taasen sanoo jotain negatiivista entisestä puolisosta, on eri mieltä kuin kesä, tulee nykyiselle puolisolle helpottunut olo.
Miehillä eksäpeli voi näyttäytyä toisenlaisena. Entinen puoliso pyrkii luomaan turvaa lastensa äidille,
on taloudellisesti vahvemmalla, osaa enemmän esimerkiksi talonkorjaustöitä tai ei tunnusta uuden puolison läsnäoloa. Miehen usein vaikea tunnistaa tai tunnustaa tätä kipua tai huonommuuden tunnetta suhteessa puolisonsa eksään ja hän vetäytyy uuden puolison lasten elämästä täysin.
Tässä suhteellisen yleisessä uuden puolison kipuilussa ilmiötä kohtaan avainsana on viha. Voimme tuntea vihaa eri tavoin. Voimme lamaantua vihan äärellä, lähteä karkuun vihan äärellä, tai raivota sisäisesti tai niin että se näkyy ulospäin. Kun uusperheen uuden puolison olemassaoloa uhataan hän reagoi siihen vihalla. Vihan tarkoituksena on sanoa ”tämä ei käy”, tässä menee raja.” Minä kuulun tähän perheeseen ja minulla on oikeus olla minä. Älä tule meidän perheeseemme. Olette eronneet. Hän reagoi tähän joko ”raivoamalla” vaatimalla, tai vetäytymällä, jähmettymällä, mököttämällä. Kun vihaa ei voi kohdistaa eksään, se kohdistetaan siihen jonka tulisi rajat eksään laittaa: eli puolisoon.
Puolisolla, tässä tapauksessa Esalla ei ole tarvetta tuntea vihaa. Hänen sisimmässään eroon olemassa ja asiat selkeitä. Hän tuntee entisen puolisonsa ja tietää miten hänen kanssaan toimia niin että rauha pysyy maassa. Mutta kun uusi puoliso reagoi näin vahvasti, joutuu Esa tilanteeseen että ”pelailu” entisen puolison mielen liikkeiden mukaan ja väistely ei ole enää mahdollista, sillä uusi puoliso reagoi tähän. Usein uuden puolison viha onkin terve reaktio epäterveeseen tilanteeseen. Sillä ero on käsitelty ja välit neutraalit silloin, kun myös uudet puolisot tunnustetaan osaksi lasten elämää ja kohtelu on kaikkia kohtaan toisia kunnioittavaa ja rakentavaa. Niin kauan, kun näin ei ole, on välissä vireitä ja ilmiöitä, joista eniten kärsivät lapset. Tätä uusi puoliso yhtenä tunteiden ilmaisina ilmentää. Ja toisaalta tätä myös lasten vanhempi, Esa, pyrkii suojelemaan. Ettei menetä lapsia, että elämä olisi mahdollisimman hyvää ja rauhallista.
Kun kysymme pariskunnalta, mikä heidän tarpeensa on, on se useimmiten ”voi kun hän ymmärtäisi, olisi pahoillaan tästä tilanteesta”. Kun toinen kokee voimakkaita tunteita ilmiön äärellä, toisen tai toisen tunteiden vähättely ei ole ratkaisu. Ratkaisu on empatia, ymmärrys,
läsnäolo ja ehkäpä jopa vastuunotto. Puolin ja toisin. Ei toisen syyllistäminen, ei toisen menettämisen pelkojen, turhautumisen tai vihan vähättely. Se tuo viha parin väliin. Ja näin riita ja etäisyys ovat totta.
Suomalaisessa yhteiskunnassa ajatellaan, että riitely ja raivoaminen ovat lapsellisia tapoja ja hillitty vetäytyminen aikuismaista. Voimakkaita tunteita pyydetään anteeksi ja pyritään virkamiesmäiseen analyyttiseen puheeseen. Terapeutin silmissä rauhallinen tai raivokas puhe ovat kuitenkin vain tapoja puhua, ja takaa voi molemmilla löytyä samanlaisia tunteita. Kumpikaan asiakkaista ei ole sen enempää oikeassa tai väärässä, fiksumpi tai tyhmempi on ilmaisu sitten vetäytyminen tai kiivas puhe.
Kyse on enemmän mitä kaikkien sanojen ja tunteiden alla on. Mitkä ovat pelot, mitkä ovat kipukohdat? Mitkä ovat ilmiöt, joita tilanteessa näkyy ja mitä niille voi tehdä niin että tilanne rauhoittuisi, ihmissuhteet perustuisivat rehellisyydelle (myös suhteessa eksään), eikä asioiden välttelyyn, miellyttämiseen tai pelaamiseen? Ja mitkä ovat keinot tähän? Tilanteissa tarkastellaan myös omaa historiaa ja perhekulttuuria, lasten tilannetta sekä rajojen vetoa, konkreettisesti mutta erityisesti henkisesti. Usein myös lapsuuden perhe on osa tätä monimutkaista kudelmaa.
Kuinka voimme tukea ja ymmärtää toinen toisiamme ilman että tämä ilmiö toistumiseen tulee meidän väliin? Kuka näkisi Esan? Kuka näkisi hänen sinnittelyn, tarpeet, halun rauhaan. Kuka näkisi Violan pelot, toivottomuuden ja sisäisen ymmärryksen siitä, että niin kauan, kun tämä tilanne on tällainen ei hän yksin kykene luomaan suhdetta lapseen? Miten rajata eksää niin ettei siitä synny kolmas maailmansota ja lapsi kärsii siitä eniten?
Avainsana on myös Esan nostama sana ”me”. Ketä sana ”me ” tarkoittaa. Uusperheen syntymisen kautta uusperheen aikuisten tulisi sitoa perhettä yhteen juurikin ”me” sanalla. Myös ulospäin. Myös entiseen puolisoon nähden. Tällöin asiat ovat myös sanoissa kuten ne realistisesti ovat, eikä tilanteisiin liity piilottelua.
Mutta lopulta kyse on siitä, annammeko pelon ohjata elämäämme. Kun annamme elämämme ohjausyksikön pelolle, joku käyttää aina valtaa. Kuka se teillä on? Jos näin on, ollaan epäterveessä tilanteessa. Tällöin pelkoa kohti on hyvä lähteä etenemään. Ja tämä tarkoittaa uusperheen parisuhteessa kumpaakin osapuolta: ymmärrämme toisemme kivut ja pyrimme löytämään ratkaisuja jotka auttavat meidän perhettä perheytymään. Rakennamme riittävät rajat (konkreettirset mutta myös henkiset) yhdessä suhteessa entisiin puolisoihin ja muihin perhettämme hajoittaviin asioihin. Olemme avoimia kaikesta ja kaikista ja kutsumme toisen mukaan päättämäään perheen – siis myös lasten asioista. Etsimme aidosti pienten yksittäisten tilanteiden sijaan isoa näkyä siitä, mikä on lasten etu. Etsimme tietä kohdata omia pelkojamme, kaavojamme ja taiteilemme lasten kanssa niin että heillä on riittävän hyvä ja turvallinen sekä rakkaudellinen olo. Emme anna uhkailujen kautta valtaa omasta elämästämme, ja vanhemmuudestamme entiselle puolisolle. Kyseenalaistamme omat kaavamme ja kutsumme . Etsimme elämäämme meidän näköisessä elämässä ja olemme nöyriä tämän polun edessä.
Usein tämä polku kuitenkin vaatii ulkopuolista tukea, haastamista ja näkökantaa. Mutta tie on kaiken sen arvoinen. Ei minun elämä, ei sinun elämä, vaan meidän elämä. Meidän näköinen vanhemmuus, meidän näköinen perhe. Ei ulkoaohjattua vanhemmuutta vaan aitojen arvojemme ja aidon rakkaudellisen vanhemmuuden kasvastusta – ja elämää.
Olette lämpimästi tervetulleita vastaanotolle kulkemaan tätä polkua joko yksin tai yhdessä. Lähi- tai etätapaamisena.
Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045-6616775. (Jos vastausta ei kuulu, tarkistathan roskapostikansion ja gmailissa myös tarjouskansion.)
Moi
Mä olen Pasi. Olen voimaton. Lapset on mulla viikko-viikko systeemillä. Olen mielestäni aika tarkka noista koronaohjeista. Mun puoliso, Eerika on myös. Ja tietenkin mun eksä Ronja on kanssa. No, sehän on hyvä, kun kaikki on tarkkoja. Mutta kun kaikki on eri tavalla tarkkoja. Yhdelle käsienpesu on tärkeä, toisella täyseristys. Kolmannelle riittää täysdesinfiointi, ja kavereiden kanssa saa olla ja toiselle kavereita ei saa yhtään tavata. Nyt sitten kiistellään tuleeko lapset ja eikö tule ja kuka päättää ja mistä päättää. Ollaan luettu tapaamislakia ja THL:n koronaohjeistukset jotka osaan kohta ulkoa. On konsultoitu lakimiestä ja asiantuntijaa. Ja kukaan ei vittu sano mikä on oikein.
Ja kyllä minä tämän jaksaisin. Mutta nyt Eerika mököttää. Ollaan riidelty kolme päivää. Nyt parisuhdekin voi huonosti. Yt:t painaa päälle ja olen ihan yksin. Olisipa joku, joka ymmärtäisi minua. Korona. Mikä kirosana.
—–
Koronakriisin vaikutukset perheeseen ja parisuhteeseen ovat totta monessa perheessä. Vaikka itse koronaa ei perheessä ole, sen uhka voi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita muita haastavia asioita, luottamattomuutta, arvostusta, asemaa perheessä.
Jos uusperheen ja biologisen vanhemman välit ovat tulehtuneet, voi yhteistyössä tehty lasten auttaminen olla haastavaa. Molemmat osapuolet kokevat olevansa oikeassa ja eletyn historian
sattumiset, luottamattomuus ja arvostuksen puute nousevat pintaan.
Koronah aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla luonnollinen tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Toisessa perheessä virnaomaisohjeiden noudattaminen ja tulkinta voi olla erilaista, emmekä tiedä miten suhtautua tähän. Mikä olisi oikein.
Kun emme pysty itse ratkaisemaan tilannetta etsimme apua ja ratkaisuja viranomaislähteistä. Mutta tällä hetkellä myöskään viranomaiset anna kovinkaan kattaviavastauksia koronan ja uusperheen tilanteeseen. THL on ohjeistanut uusperheitä tapaamisissa jotka koskevat karanteenia ja koronaa. Lue lisää ohjeista tästä linkistä.
THL:n suositukset ovat kuitenkin suosituksia, ja ne ovat pohjautuvat pitkälti vanhempien yhteistyöhön ja tulkintoihin asioista. Kun emme löydä yksiselitteistä ratkaisua tilanteeseen, johtaa se edelleen turvattomuuden lisääntymiseen, ja avuttomuuteen: elämämme isot asiat eivät ole käsissämme.
Kun ihminen kokee itsensä turvattomaksi, hän menee mentaalisella tasolla hätätilaan. Hätätilassa ihminen joko hyökkää, jähmettyy tai vetäytyy. Usein, vaikka turvattomuuden kohde olisi esimerkiksi korona tai vaikkapa toisen biologisen vanhemman käyttäytyminen, hätätilareaktio kohdistuu lähellä olevaan ihmiseen: puolisoon. Ja kun joko hyökkäämme, vetäydymme tai jähmetymme, se aiheuttaa puolisossa turvattomuutta ja myös hän menee hätätilaan. Puolison hätätila taasen aiheuttaa meissä turvattomuutta ja näin kehä on valmis: Ulkopuolinen uhkaava tilanne muodostuukin riidaksi parisuhteeseen.
Koronaepidemian aikaan avuttomuuden tunne suhteessa elämäämme, ulkopuolisen vallan, johon emme voi vaikuttaa (eksän käyttäytyminen, koronavirus) voikin siis kääntyä riidaksi parisuhteessa. Ja näin jäämme yhä enemmän yksin.
Hätätilakierteen tunnistaminen voi auttaa siihen, että jo muutenkin haastava tilanne ei tule vielä haasteeksi parisuhteeseenkin vaan parisuhteesta tulee voimavara haasteiden keskellä.
Kuinka teidän hätätila kehänne muodostuu?
Mitä enemmän minä ________________________________, sitä enemmän sinä __________________________________
Ja sitten, mitä enemmän sinä ______________________________, sitä enemmän minä __________________________________, ja niin syntyy hättilakehämme.
Miten voisitte katkaista kehänne?
Kun sinä ________________________________ minä voisin. __________________________________
Ja kun minä ______________________________, sinä voisit __________________________________.
Korona, lasten tapaamiset ja uhilta suojaaminen on usein haastava tilanne , jossa ei ole yksiselitteisiä vastauksia, emmekä voi kaikille asioille mitään. Avuttomuuden ei kuitenkaan tarvitse rikkoa parisuhdetta. Kun tunnistamme, että olemme turvattomia ja sanoitamme puolisolle tätä, yhdessä tilanteen hyväksyen ja toinen toisista turvaa hakien, ulkopuolinen uhka ei muut parisuhdetta repiväksi, vaan sitä yhdistäväksi tekijäksi ja riitelyn sijaan voimme hakea toinen toisistamme lohtua.
Kuljen rinnallanne antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045 -6616775. Jos vastausta ei kuulu tarkistathan myös roskapostikansion ja gmailissa tarjouskansion.
Moi
Mä olen Eerika. Nyt toi korona on sitten tullut. Ehkä sä arvasitkin, että ei tunnu ihan hyvälle. Olen itse todella hygieeninen, pesen käsiä, desinfioin pintoja ja vältän turhia kontakteja. Olen tarkka ja siisti. Niin kuin minun lapsenikin. Meillä pukeudutaan siisteihin merkkivaatteisiin ja silitän aina kaikki vaatteet. Kotimme on siisti, vaalea ja linjakas. Niin kuin arkemmekin. Mulla on diabetes ja kuulun siis riskiryhmään. Nyt pelottaa ja ahdistaa. Korona. Ja tietenkin se kestoaihe. Miehen eksä.
Mulla on mies Pasi. Ja Pasilla on eksä, Roosa. Roosa on mulle ilmaa. Tai siis mä olen sille. Mä kyllä yritin aikanani, että jos vaikka ihan asiallisesti lasten asioita hoidettas, mutta hän on sellainen kakara, joka mököttelee ja piilovittuilee. Ja yhteistyö ei sitten ole ottanut sujuakseen. Ja fine, se on ok, kun Pasin teinit on joka toinen viikonloppu. Kestän kyllä tämän näennäisnpaskan.
Mutta. Kertokaa mulle: mitä mä NYT teen? Nää teinit, Ville ja Ronjan on tulossa tänne rähmäisine käsineen ja hieltä haisevine paitoineen niin kuin X-ajaksi. Miten ne saa pesemään käsiää, kun niiden kanssa joutuu taistelemaan jo tavalliseen suihkuun menon kanssa -puhumattakaan puhtaista vaatteista? Ronjan hiuksiakin on ihan joka helvetin paikassa.
Ja miten mä voin ottaa ne tänne, kun tuo Roosa siellä toisesta kodista käsin valehtelee, piilottelee asioita meiltä. Miten helvetissä voin luottaa että se nyt noudattaisi jotain koronaohjeita, vaikkapa ihan normiohjeistusta lastensa kohdalla: hygieniaa.
Nyt sitten olen sitä mieltä, että nuo teinit voi kyllä ihan hyvin olla kotonaan, vaikka heidän äitinsä onkin töissä. Ei ole mun vastuulla kasvattaa niitä. Hallituskin sanoi, että ton ikäset pärjää kyllä. Mä olen kaikkeni yrittänyt niiden kanssa ja ne vain haistattaa, ignooravat mut tai ovat niin vitun ylimielisiä. Olen yrittänyt kaikkeni ja jaksan yrittää sen joka toisen viikonlopun. Mutta että ne olisi viikon täällä. Tai jopa kuukauden. NO WAY! Mä ajattelen että en k-e-r-t-a-k-a-i-k-k-i-a-a-n kestä. Mulla ei ole tilaa täällä mun kotona, ei mun rutiineja, ei mun siisteyttä. Mä en ohjaa täällä vaan täällä on sellainen tunnusteleva velloilu, missä kukaan ei puhu mitään. Kaikki on vain ja vetäytyy. Ja meidän pikkuiset juoksevat teinien perässä hakien isompien hyväksyviä katseita.
Kyllä mä voisin auttaa jos joku joskus näkisi mun arvon. Mutta minkä vitun takia mä riskeeraisin kaiken tän paskan jälkeen oman ja lasteni terveyden tuo itsekkään eksän takia, joka ei vaivaudu edes tervehtimään mua. Miksi?
Moi
Mä olen Ronja. Yksinhuoltaja. Ollut jo 12 vuotta. Teen rankkaa työtä sairaanhoitajana. Hoidan siis kotona lapsiani ja töissä muiden lapsia. Olen terveydenhuollon ammattilainen ja ylpeä siitä. Ja olen äiti. Äitinä minä olen se ihminen, joka tuntee lapset läpikotaisin. Minä olen heidän pyllyt pessyt ja opettanut kävelemään. Minä olen se, joka kävi keskustelut opettajien kanssa ja lohdutti lasta, kun hänelle tuli ensimmäinen sydänsuru. Minä olen puhunut kuukautisista ja ehkäisystä. MINÄ. Ei vittu kukaan Eerika. Ne on minun lapset ja MINÄ päätän miten minun lapsiani kohdellaan ja kasvatetaan. Siihen on turha tulla jonkun pikkupimatsun neuvojaan antamaan. Kasvatttaisi nyt ensin nuo omansa edes pois potalta. Mä myös ajattelen että mun elämä on aika rankkaa. Turha tuon Eerikan on inistä. Hänellä on mies, on koti, ei taloushuolia, arki rullaa. Tai enhän mä oikeastaan tiedä onko sillä taloushuolia, mutta tuskinpa kun lapset pukeutuvat merkkivaatteisiin. Tai siis joo, pukeutuu munkin lapset, mutta MÄ OLEN RAATANUT NIIDEN VAATTEIDEN ETEEN. Raatanut pitkää päivää, ja illalla hoitanut lapsia. Uhrannut mun elämän lasten vuoksi vain siksi että rakastan niitä ja samalla tuo isän ketkule ei laita tikkua ristiin. Jos mä JOSKUS pyydän, että se tekisi niin kun mä sanon, niin ei, jo on tuo Eerika inisemässä että me tehdään meidän tavalla ja nitinatihevonvittu. Voisiko edes joskus arvostaa sitä mitä MÄ olen MEIDÄN lasten eteen tehnyt. Edes joskus. ( tai ehkä kokoajan..). Ja että MÄ TIEDÄN MUN LAPSET. Ja MÄ olen väsynyt. Ja MÄ olen uhrannut. Ja MÄ olen yksin. Ja MULLA on arki ja huolet. Ja ihan sama onko Eerikalla jotain huolia. EI VITTU KUULU MULLE. Sulla on siellä mies. MÄ OLEN YKSIN JA MÄ OLEN KASVATTANUT JA MÄ OLEN VÄSYNYT JA MÄ OLEN YKSINHUOLTAJA! KUULKAA: YKSINHUOLTAJA: lasteni eteen elämäni laittanut pyyteetön köyhä väsynyt äiti. Ja nyt. Sen kerran, kun tarvitsen apua, kun hoidan Suomen kansaa uhraten aikani ja terveyteni maan hyväksi, ei Pasi välitä paskaakaan siitä, saati lapsista. Vaan hän pyörii sen Eerikan ja pikkuperheensä ympärillä. Ja ne on päättäneet että meidän lapset – mun ja Pasin lapset eivät voi olla enempää siellä niillä- no miksi. NO KOSKA VITTU EERIKA! Aikuinen nainen, olkoot sitten diabetes tai vaikka kuppa. Ei SE voi mennä LASTEN edelle. Kyllä lasten pitää tällaisessa kohtaa päästä, päästä sinne minne MINÄ parhaaksi näen. Ja just sen verran, kun mä ajattelen. Sillä minä olen äiti. Minä olen sairaanhoitaja. Minä tiedän…. Mutta Pasi on hiljaa. Se on jättänyt mut ihan yksin. Se otti avioeron. Ja nyt Eerikan myötä se elää omaa elämää. Ja mä olen yksin.
Pasi: ”mä haluaisin vain että kaikilla on hyvä olla. Teen niin tai näin aina joku huutaa”.
—
Teksti ja hahmot ovat kuvitteellisia, eivätkä perustu yksittäisiin tositapahtumiin.
—
Koronakriisi koskettaa meitä kaikkia. Vaikka itse kriisin vaikutukset perheeseen tai parisuhteeseen olisivat vähäiset, voi kriisi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita haastavia asioita.
Koronaviruksen aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Rauha tässä tilanteessa on, jos perheiden välillä on keskinäinen kunnioitus ja luottamus, ja jos asioista voidaan yhdessä keskustella. Jos luottamus ja kunnioitus puuttuu, voivat näiden puute tulla käsittelyyn kriisin kautta. Tunnemme itsemme turvattomaksi suhteessa asiaan, joka on elämässämme, mutta johon emme voi vaikuttaa. Näin siirrymme hätätilaan. Ja kun olemme hätätilassa, olemme valmiita puolustamaan uhkaa vastaan. Joko vihalla, vetäytymällä tai jähmettymällä.
Samaan aikaan kun turvattomuus jyllää uusperheen elämässä, jyllää se myös myyttien tasolla. Myytit ovat osa yhteisöjen turvarakennelmia: ”jotkin asiat vain ovat kuten ovat”, luo pysyvyyttä ja olettamuksia: asioita, jotka ovat aina näin. Voimme nojata myytteihin mutta aina ne eivät kuitenkaan palvele elämää. Kun ulkopuolinen uhka on iso, myös myytit elävät, laajemmin ja vaikuttavammin. Uusperhettä koskettavia myyttejä voivat olla tässä kohtaa äitimyytti, joka kertoo, että äiti on ainoa, joka tietää mikä on lapselle parasta, äiti tuntee aina lapsensa, äiti on uhrautuva, selviytyjä, raataja, pyyteetön. Yksinhuoltajaäiti on vielä jalostuneempi henkilö tavallisesta äidistä. Hän tekee kaiken tuon, köyhänä, yksin, raataen kahden ihmisen puolesta, uhraten koko elämänsä. Isämyytti on tiivistetysti myytti toimettomasta osaamattomasta, hiukan ehkä tyhmästä ja vähintäänkin vetäytyvästä ihmisestä. Paha äitipuoli taasen on itsekäs, aina omaa etua ajatteleva ja lapsia syrjäyttävä henkilö. ”Lapsen etu” – myytti on taasen lapsilähtöinen myytti, jossa tuon lauseen sanottuaan voi hyvinkin sanoa melkein mitä vaan. Ja mitä enemmän sinulla on koulutuksia ja sanot tuon lauseen, sitä oikeammassa toki olet. Ison kriisin aikaan myös nämä myytit keskustelevat keskenään.
Pinnan alla voi olla myös sekä äitipuolen, että biologisen äidin, kokemus, ettei häntä arvosteta. Lapset voivat kokea ulkopuolisuutta, äitipuoli voi kokea ulkopuolisuutta, äiti / isä voi kokea ulkopuolisuutta. Saanko määrätä omasta elämästäni? Entä jos terveyteni on uhattu? Voiko tuo vihaamani ihminen oikeasti vaikuttaa niin syvälle, että hän voi uhata jopa terveyttäni? Kuka on hysteerinen, kuka asiantuntijamainen? Kuka huolehtii turhaan, kuka huolehtii riittävästi? Kenen puolelle asetut? Kenen terveys on tärkein? Kenen lapsen etu on tärkein ja mikä on lapsen etu? Onko minulla velvollisuus ja kuka määrittelee, onko sitä? Miksi auttaisin, kun saan vain kuraa niskaan? Miten suhtautua oikeuteen tavata vanhempaa tai riskiin sairastua? Kuka määrittelee ja mitä?
Kaikki nämä kysymykset voivat nostaa parisuhteen, uusperheen ja uusperheen sekä lapsen toisen perheen puhumattomat asiat, luottamattomuuden ja käsittelemättömän kivun pintaan.
Samalla, avun ja tuen kautta tämäkin kriisi voi viedä perhettä enemmän perheeksi ja parisuhdetta yhä syvemmäksi ja todemmaksi parisuhteeksi. Kun puhumattomat asiat pystytään käsittelemään eivät ne enää ohjaa meitä tiedostamattomassa varomaan, välttelemään, ajamaan oikeuksiamme. Kun prosessia käydään peilaten sitä myös omaan historiaan, saamme olla levossa meidän näköisessä parisuhteessa, meidän näköisessä perheessä jossa ohjaudumme itsestämme, arvoistamme ja rakkaudesta käsin.
—–
Usein minulta pyydetään blogitekstehin ratkaisua, ohjenuoraa, jota noudattaa b. Syvimmät arvo- ja epäoikeudenmukaisuustilanteet ovat kuitenkin niin monisäikeisiä, että yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua ei tällaisessa tilanteessa ole. Se olisi ihmisyyden ja uusperheen uniikkisuuden halventamista. Se miten asioita voi purkaa tai toimia toisin, riippuu kaikkien perheenjäsenten persoonasta, eletystä elämästä, historiasta. Sattumisista, parisuhdemalleista ja eri asioiden elämänkaarivaiheista. Tällaiset kysymykset vievät kuitenkin hyvin syvään arvokeskusteluun, joka on rehellisimmillään -ja vaikeimmillaan- silloin kun kaksi tärkeää arvoa onkin vastakkain. Arvokeskustelu voi kuitenkin olla kovin repivää, jos taustoja ei ole tiedostettu. Mutta jo se, että ottaa askeleen kipuihin, kysymyksiin ja epävarmuuksiin, on askel eteenpäin. Jos Sinusta tuntuu, voit olla yhteydessä niin autan mielelläni löytämään Sinun / Teidän sisimmän näköisiä päätöksiä, näissä – sekä muissa elämänasioissa, arkisissa ja suuremmissakin.
—
Kuljen rinnallasi antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]uusperhe.fi tai 045 -6616775. Mikäli vastausta ei kuulu tarkistathan roskapostikansion ja gmailissa myös tarjouskansion.