Yhteistyötä vai manipulaatiota?

Yhteistyötä vai manipulaatiota?

 

 

 

Hei

Olen Teija. Yksinhuoltajaäiti. Me erottiin mun ex-miehen, Esan, kanssa ihan sopuistasi. Mitäpä sitä aikuiset ihmiset riitelemään. Mies teki aikoinaan eropäätöksen. Salaa olin sitä toivonut. Mutten vaan kyennyt tekemään. Se kyllä kirpaisi, lopulta, että hän halusi sen eron. Mutta omalla tavallaan oli ihan hyvä että hän jätti minut. Sain sympatiat osakseni. Minä olin uhri. Ei tarvinnut läheisille selvittää omaa osuutta. Eikä tarvitse katsoa itseään. Kun tietää kuka jätti. Tai kyllähän minä nyt olen katsonut omaa osuutta. Sillä niin kuuluu tehdä. Joku sisällä sanoo, etten ihan ole asian äärelle pysähtynyt. Mutta äkkipäätään ajatellen olin jotenkin muuttunut, syventynyt. Minun naiseus kasvoi. Ja Esa ei ymmärtänyt. Hän oli aina vain se sama Esa. Hän osannut minua kohdata, nähdä.
Meidän suhde oli laimentunut siis jo vuosia aikaisemmin. Riideltiin aika paljon. Esa ei ollut romanttinen, eikä meillä ollut yhteistä säveltä. Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä välittänyt hänen jutuistaan. Jotka olivat melko sivistymättömiä. Häpesin häntä välillä -aina collegehousut tai verkkarit jalassa. Tai farkut, sellaiset 80-luvun tyyliset. Ja ne iänikuiset crocsit… Itse olin – ja olen tyylikäs ja mielestäni yhteiskunnan tasolla ihan luottamusta nauttiva ihminen. Yliopiston käynyt, korkeakoulutettu. Nautin taiteesta ja kulttuurista.

Meillä on yhteinen tytär, Senja. Olemme kasvattaneet häntä eron jälkeenkin yhdessä. Esa kuuntelee minua. Vietimme aiemmin joulut yhdessä, lapsen edun takia. Nyt se tosin on loppu. Mutta palaan siihen miksi,  myöhemmin. Olen voinut vaikuttaa Senjan ruokiin, unirytmiin sekä siihen mitä Esa tekee Senjan kanssa, kun he ovat yhdessä. Esa auttaa minua myös kotini asioissa. Hän korjasi aiemmin myös juttuja kotonani, että lapsilla on turvallinen toinen koti. Hän jousti lasten hoidoissa jos minulla oli meno. Esa on suoriutunut isyydestä ihan hyvin, nyt eron jälkeen. Hän on paljon lasten kanssa, jakaa ajan heidän kanssaan.  Uskon että se on yhteistyömme tulosta. Että voimme keskustella. Ja että Esa arvostaa minua ja näkemystäni asioista ja toteuttaa en asiat myös, mitä sanon. Se on tärkeää. Että meillä on yhteinen suunta kasvatuksessa. Ja kukapa muu sen suunnan antaisi kuin äiti. Minä, joka olen lapseni pyllyt pessyt, opettanut kävelemään, silittänyt uneen. Sillä välin kun Esa oli töissä tai missä nyt milloinkin oli. Metsällä. Me olemme siis aikuisia ja olemme hoitaneet eron lasten kannalta hyvin.

Mutta sitten Esa ihastui tuohon hupakkoon, Violaniin. Nuoreen, lapsettoman vamppiin. Violalle näyttäisi elämän tärkein asia olevan kenkien koron korkeus. Luulen että Esalle tuli joku ikäkriisi. Ja tämä on sen tulosta.  Okei. Pakko myöntää että onhan se Viola tosi kaunis. Mutta kukapa ei olisi kun on loputtomasti aikaa hoitaa itseään, on aikaa lakkailla varpaankynsiä ja käydä kaikenkarvaisissa hoitoloissa. Lenkkeillä ja joogailla.  Toista se on, kun on köyhä ( tai oikeastaan en ole köyhä, mutta se kuulostaa hyvältä) yksinhuoltaja jolla on tuhat asiaa elämässä, on työ ja lapset ja vastuu heidän arjesta. Tietenkin ymmärrän, että näinhän se on äideille, jotka ovat ydinperheissäkin, mutta kyllä tää yksinhuoltajuus on monin tavoin vaikeampaa. On niin yksin kaiken kanssa. On niin paljon kaikkea. Eihän tuon Violanin tarvitse huolehtia kuin itsestään. Eikä Esan. Minä täällä raadan että Esa voi ottaa parhaat palat elämästä, kirsikat kakun päältä. Ja sitten tuo vitun Viola otti mun ainoan tuenkin, Esan. Miksi helvetissä tuon Violanin piti tulla tähän? Olisi pysynyt siellä omassa pumpuliarjessaan ja jättänyt mut ja mun perheen rauhaan. Mun perheen. Mun lapset. Mun lasten isän. Mun Esan…

Nyt Esa on alkanut sitten murentamaan meidän hyvää yhteistyötä. Ja se on varmasti tuon nuoren naikkosen syytä. Onko se tosiaan niin epävarma, että sen on pakko tuhota isän ja lapsen suhde?
Esa ei siis enää suostu keskustelemaan samalla tavoin kanssani. Aistin että hän pohtii sanomisiani ja viattomia pyyntöjäni Senjan hyväksi pidempään, pyöristelee sanoja ja antaa epämääräisiä vastauksia. Se on eri mieltä jostain asioista. Mitä vittua se tietää mitään lasten asioista, kun ei ole koskaan niitä kunnolla hoitanut. Minä tiedän. Minä näen kokonaisuuden. Olen ÄITI. Tieto lapsen parhaasta on syntynyt minuun jo kun Senja oli kohdussani. Tuo ylimielisyys ja erimieltä oleminen  saa minut raivoihin. Olenkin kertonut Esalle ihan suoraan, mitä mieltä olen tuosta tyypistä. Siis Violahan tämän kaiken takana on. Se narttu. Viola kuulemma haluaisi osallistua lapsen päätöksiin. MINÄ SANON ETTÄ MITÄ VITTUA!!!!! Lapsen etu on että sen BIOLOGISEN VANHEMMAT päättävät lapsen asioista. Yhdessä ja sopuisasti. Siihen ei mitään nuoria huoranpenikoita tarvita. Ne tulevat ja menevät. Minä pysyn Esan elämässä aina. Olen ykkönen. Olen äiti.

Huomasin sitten, että viha ei auta Esan kanssa. Tahdon kuitenkin, että tahtoni menee läpi, ja nyt erityisesti minulle se on tärkeää, että minulla ja Esalla on yhteinen sävel. En oikein tiedä miksi se on niin tärkeää. Ehkä se on jokin äidinvaisto. Olenkin nyt näyttänyt Esalle hieman kyyneliä, äidin surua, huolta lapsestani. Siitä mitä tuo nainen tekee Senjalle. Pelkällä olemassaolollaan. Olen myös kertonut Senjalle, että Violan kyllä häipyy, ennemmin tai myöhemmin. Ei kannata välittää siitä, ja sitä ei kannata ainakaan missään uskoa. Isä rakastaa Senjaa, mutta sillä on nyt joku viidenkympin villitys. Ja jos Senjalla on paha olo, se voi aina soittaa äidille. Tai ottaa videopuhelua. Tai nauhoittaa juttuja. Että saadaan vähän todistusaineistoa. Myös viestintä Esalle yksinhuoltaja-arjesta, se miten kannan kaiken vastuun, miten kiireistä ja kurjaa elämäni on, kun raadan meidän yhteisten lastemme eteen, tehoaa. Esa varmasti tuntee silloin syyllisyyttä. Ja syytä onkin. Se jätti meidät, olkoon että tahdoin sitä. Mutta se jätti. Ja  minä olen: kaikkeni antava, uhrautuva äiti. Oikeasti. Rakastan Senjaa yli kaiken. Tahdon suojella häntä. Kaikilta viidenkympin villityksiltä. Ja samalla suojelen vähän itseäni…

Esa kuuntelee paremmin kun olen ymmärtävä ja puhun Senjan edusta ja siitä huolesta miten Senja voi. Se osuu ja uppoaa. Niin saan tahtoni läpi. Niin me lähennymme myös Esan kanssa. Tämä on tosi pienimuotoista työtä. Huomaan että pikkuhiljaa Senja ja ehkäpä Esakin alkavat uskoa, millainen lutka tuo Viola on. Minun täytyy vain hienovaraisesti muistuttaa ja vedota Esan syyllisyyteen ja isän velvollisuuksiin. Hän ei voi tehdä asioita Senjan kustannuksella. Tai minun.
Me ansaitsemme Senjan kanssa saman kohtelun kuin aina ennenkin. Oli Violania tai ei. Ja jos Violan ei sitä kestä, häipyköön.

Jos joskus joudun kiistelemään asioista tiukasti, mun on helppo vihjailla Esalle siitä, että tytön ei itseasiassa tarvitse käydä isän luona, jos olosuhteet alkavat muuttua niin että sen on paha olla siellä. Senja on niiiiin vähän isällään että minusta hänelle täytyy antaa kaikki. Kaikki mahdollinen ja vähän enemmänkin. Esa on sen velkaa Senjalle. Ja minulle. Sillä hän osoittaa kuinka paljon rakastaa tyttöään. Ja jos ei osoita, otan siltä tytön pois. Vittu mun kanssa ei tuollaiset saatanan Violanviuhahtelijat Minä voitan tämän pelin.

Nyt on yhteiset joulut loppu ja meillä on kireät välit. Senja itkee sitä. Kaikki oli niin hyvin. Ennen me oltiin perhe. Vaikka erottu oltiinkin. Esa liukenee multa, mun vaikutuksen alta. Pikkuhiljaa.

Se sattuu.
Ero sattuu.
Toinen nainen sattuu.
Mitä tämä on?

—–

Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiiin

—-

 

Usein ydinperheen hajotessa yhteinen vanhemmuus jää voimaan ja aikuiset kykenevät ajattelemaan lapsen hyvää, tekemään yhteistyötä kasvatuksessa. Voi olla, että asumisjärjestelyt muutetaan niin että lapsi voi asua samassa kodissa koko ajan, ja vanhemmat muuttavat. Voi olla, että juhlapyhät vietetään edelleen lasten kanssa yhdessä. Rakentuu vanhemmuus, jossa ei ole parisuhdetta, joka luodaan ystävyydelle, keskinäiselle kunnioitukselle.

Kasvatuskumppanuudesta huolimatta avioero on kuitenkin aina ihmiselle vaikea asia. Erossa ihminen tulee jossain määrin satutetuksi,
joko toisen, ympäristön tai sisäisen maailmansa kautta. Kysymykset, olenko epäonnistunut, mikä minussa on vialla, onko parisuhde ylipäätään minua varten, ovat melko yleisiä. Hauraus sisimmän ja epävarmuuden äärellä on syviä kysymyksiä, joita ei välttämättä pysty kohtaamaan, vaan ne sulkee pois ja hakee turvaa olemassa olevista elementeistä. Joskus nämä vaikeat epävarmuuden kysymykset jäävät piiloon täysin – ajassamme hauraus ja epävarmuus ovat vaikeita tunteita.

Kun puolisot eroavat toisistaan, pelkäävät  vanhemmat valtavasti menettävänsä tai satuttavansa lastaan. Siksi he usein suostuvat siihen rooliin, joka heille on voinut olla luontaista jo avioliiton aikana: joko he määrittelevät toiselle millaista vanhemmuuden tulee olla tai sitten he kuuntelevat ekspuolison toiveita vanhemmuudesta ja pyrkivät toteuttamaan ne. Näin rakennetaan yhteistä vanhemmuutta josta pyritään poistamaan riidat – lasten takia. Ja hyvä näin.
Haasteita tulee, jos yhteistyöstä on tullut yksipuolista: toinen sanelee miten toimitaan, vaikuttaa ja satelloi toisen arkeen ja pyrkii kaikin tavoin ”pelastamaan” lapsen ikäviltä tunteilta ja ohjailemaan puolison vanhemmuutta.

Usein yhteistyön todellinen luonne paljastuu, kun uusi puoliso astuu elämään: Voidaanko uusi puoliso ottaa mukaan päätöksentekoon, pikkuhiljaa ja lempeästi. Vai pyritäänkö yhä vahvemmin pitämään kiinni biologisesta päätösvallasta.

Uuden puolison paikka ei ole helppo: Toisaalta hän haluaa antaa tilaa ja pyrkii ymmärtämään uutta tilannetta. Samalla kyse on kuitenkin myös hänen elämästä, ja valinnoista. Erityisesti naisten sisin reagoi siihen, jos omaan kotiin, parisuhteeseen tai perheeseen tuodaan toisen naisen sääntöjä, joihin ei ole voinut itse vaikuttaa. Jos omaan elämään vaikuttaa toisen naisen sanelemat ajatukset ja asiat Naisen reaktio on terve. Vanhemmuudessa on hyvä olla yhteisiä linjauksia. Mutta kaiken ei tarvitse olla yhteistä. Lapsen ensisijainen etu on se, että hänellä on mahdollisimman monta rakastavaa aikuista ympärillä. Sen mahdollistaakseen biologisten vanhempien tulisi ottaa uudet puolisot mukaan pikkuhiljaa lapsen elämään ja sitä vaikuttaviin päätöksiin. Kolme tai neljä eri näkökulmaa tuo syvyyttä ja eri katsantokantoja joissa voi hyviä ituja ja polkuja lapsen hyväksi. Kolme tai neljä välittävää ja/tai rakastavaa aikuista on enemmän kuin yksi tai kaksi. Lapsen etu on siis sallia, auttaa ja mahdollistaa uusien aikuisten tulo lapsen elämään.

Jos tilanne muuttuu naisten, tai miesten väliseksi kilpailuksi, tulevat manipulaation eri muodot
käyttöön. Manipulaatiossa tarvitaan elementeiksi valta, auktoriteetti ja se että manipuloija koetaan luotettavaksi. Biologisella vanhemmalla on tämä suhteessa ekspuolisoonsa osittain toden, osittain myyttien tuoman turvan vuoksi: esimerkiksi myytin mukaan biologinen äiti lähtökohtaisesti ajattelee aina lapsen etua. Tähän uskovat usein kaikki osapuolet, ja siihen pyritään löytämään
todisteita. Valta tulee lasten kautta. Vaikuttaminen manipulaation kautta on pitkäkestoista hivuttavaa toimintaa, jossa vuoroin käytetään uhriutta, ystävällisyyttä, uhkailua ja suostumattomuutta välineinä.

Valta toisen elämään on kahden kauppa. Toinen käyttää valtaa ja toinen sallii sen. Suostumalla lasten kautta vallan käyttöön ihminen antaa oman vanhemmuutensa kompassin ekspuolisolle.
Hän ei ohjaudu omasta sisimmästä käsin, vaan ikään kuin ”taantuu” ohjeita noudattavaksi vanhemmaksi ja kadottaa sen, mikä on hänenlaistaan vanhemmuutta. Suunnan kääntäminen
tästä takaisin on vaikeaa: mitä kauemmin toinen voi ohjailla isyyttä / äitiyttä, sitä enemmän vanhemmuus muuttuu suorittamiseksi, konfliktien välttelyksi ja pelosta ohjautumiseksi.

Kun uusi puoliso reagoi tähän asetelmaan, hänestä tulee syyllinen. Hän puhkaisee kuplan, joka on suojellut eron jälkeen hetken lapsia ja itseä, mutta joka on pitkittyessään ja vahvistuessaan muuttunut toisen vallankäytön välineeksi. Kun avoin yhteistyö jossa kaikkien näkökulmia arvostetaan tasa-arvoisesti muuttuu sopimukseksi, jossa toisen tulee valita joko ekspuolison tai
nykyisen puolison välillä, ollaan siirrytty maninpuloinnin sopimukselliseen tilaan. Tästä sopimuksellisesta tilasta on vaikea lähteä pois, ja manipuloinnin kohde usein alistuu paikkaansa, ajatellen sen olevan lapsen etu – konflitkiten välttäminen. Samalla estämme sekä itseltämme, että lapseltamme aidon, vapaudesta ja rakkaudesta käsin toteutuvan vanhemmuuden.

Meistä kukaan ei tahtoisi olla manipuloija. Se on kuitenkin luontainen osa meitä kaikkia.
Pyrimme käyttämään olemassa olevia keinoja saadaksemme haluamamme.
Jos manipulointi on kuitenkin pitkäkestoista ja jatkuvaa ja siinä on mm seuraavia elementtejä, on hyvä pysähtyä sen äärelle, kenelle elämäni ohjausyksikön annan ja mistä käsin.
Manipuloinnin elementtejä:

  • Syyllistäminen
  • Tunteisiimme vetoaminen
  • Totuuden vääristely
  • Asioiden liioittelu
  • Keskeisten asioiden piilottelu ja mustavalkoajattelu
  • Jatkuva argumentointi
  • Asioiden monimutkaistaminen ja epäolennaisten asioiden liittäminen keskusteluun
  • Tahallinen väärinymmärtäminen
  • Ehdottomat vaihtoehdot
  • Uhkailu, sanallinen , sanaton tai vihjaileva
  • Nimen toistelu
  • Hiljaisuus, välttely
  • Ironia
  • Uhriutuminen
  • Joskus myös itku ja viattomaksi asettuminen
  • Lapsen käyttö manipulaation välineenä voit lukea tästä artikkelista: LINKKI.

Terve yhteistyövanhemmuus ottaa huomioon kaikki perheen osapuolet ja pyrkii
riittävän hyvään yhteistyöhön jossa myös rajat sekä joustavuuden että toisen arkeen vaikuttamisessa ovat selkeät kaikille. Meistä jokainen tarvitsee elämäänsä perusturvallisuuden: ystävällisyyden sekä ennakoitavuuden, mitä elämässäni suurinpiirtein tapahtuu. Sekä lapset mutta myös aikuiset.
Selkeillä rajoilla, pelisäännöillä, toinen toisien kunnioittamisella ja myös mahdollisuudella olla eri mieltä ilman repivää riittaa voimme rakentaa lapsille ja bonuslapsillemme tervettä
vanhemmuutta jossa lapsella on erilaisia, välittäviä aikuisia ympärillä.

 

 

-Isän ei tarvitse muuttua äidiksi – eikä olla naisen jatke-

-Isän ei tarvitse muuttua äidiksi – eikä olla naisen jatke-

 

Moi mä oon Pekka. Päivä on nyt ohi. Mun vaimo Tuija on koneella. On mun ilta hoitaa lapset. Tai itseasiassa kaikki illat on. Olen ihan helvetin väsynyt. Työpäivän jälkeen kotityöt tuntuu raskaalta. En tajua miksi mun pitää tehdä nämä kaikki jutut. Tai tiedänhän mä. Koska vaimo on raatanut lasten kanssa aamusta alkaen. Ja hän on niin paljon väsyneempi.Tai ääneekkäämpi.  Ja minä tahdon auttaa. Kantaa korteni kekoon. Mutta olen silti helvetin raato. Tosin sitä ei kannata sanoa ääneen: Alkaa kilpailu siitä kumpi meistä onkaan väsyneempi ja kuinka mä saan käydä töissä ja miten tuollainen työpäivä olisi vaimolle lomaa. Mutta mulle se ei ole. On ihan jes käydä töissä. Mutta joudun olemaan siellä skarppina. Koko ajan. Ja se on helvetti työ, ei lepokoti.

Ja toki mä haluan tehdä rakkauden tekoja mun vaimolle. Haluan auttaa. Olla uuden sukupolven osallistuva isä. Mutta miksi tämä tuntuu kurjalle? Miksi tuntuu että tämä on toinen työmaa? Miksi musta tuntuu ettei isyys ole mun juttu? Vaikka pitäisi. Ja rakastan lapsia.  Tuntuu etten tiedä mitä isyys on, ja olen vain vaimoni  apupoika. En mies. Tahdon perkele olla MIES. Mutta en jaksa riidellä. Joten olen hiljaa, myönnyn ohjeisiin. Suoritan. SE on helpompaa. Ettei tule riitaa.
Ja mä yritän. Yritän toteutttaa ne ohjeet niin hyvin kuin mahdollista. Ja jos olen epävarma, kysyn. Mutta se on usein väärin. Saan huudon että enkö osaa lainkaan ajatella aivoillani. – Juu osaan mä. Mutta tahdon tehdä kuten hän haluaa.  Ettei sitten tule taas sanomista. Ja kun hän huutaa mä tiedän vielä vähemmän. Lamaannun.

Sängyn laidalla istuva isä peittelee pojan ja huokaa. Isä-poikahetki muuttuikin jälleen suorittamiseksi.
-Kaikki se ihanuus jota tahdoin lapselleni antaa hukkui ohjeiden noudattamiseen. Milloinkohan saisin tehdä niitä meidän poikien juttuja. Olla vapaa ohjeista.  Olla minunnäköinen isä.
Milloin riittäisin minuna?-

Koetko miehenä, ettet saa olla sinä? Harjoitella, kuulostella, tehdä omin tavoin? Olla isä sellaisena kun sinä ajattelet että isä on. Toteuttaa isyyttä niin kuin tahtoisit.Tai ehkä et kuule, tiedä, mitä sisimpäsi sanoo isyydestä. Sillä ulkoa tulevat ohjeet ja vaatimukset huutavat niin kovaa, että ne peittävät sen alleen? Nainen on löytänyt käytänteet perhe-elämään. Ne ovat toimivat ja järkevät. Nainen on tutkinut kaiken. Mutta…….jostain syystä isyys, miehenä oleminen tuntuu haastavalta. Ei omalta. Epämukavalta. Kaipaukselta.

Nykypäivän tasa-arvoista perhe-elämää opetellessamme mies voi ajautua vaimon apupojaksi, jossa vaimo kertoo, mitä ja miten asiat tulisi kotona tehdä. Millainen sinun tulee olla, että olet mies. Millainen sinun tulee olla, että olet riittävän hyvä isä. Nainen kontrolloi kaikkea, toivoo apua ja pohtii miksi mies jähmettyy, hiljenee, eikä ohjaudu itse, omatoimistesti. Nainen kokee raskaaksi, että joutuu ohjeistamaan toista aikuista. Olemaan hällekin äiti, kannattelemaan koko perhettä. Omien totuttujen ja hyväksi havaittujen toimintamallien keskellä hän ei kykene irrottamaan otettaan vastuusta, levähtämään ja antamaan tilaa toisenlaiselle toteutustavalle, tai toisenlaisille lopputuloksille. ”Jos teet kotityöt, teet kuten minäkin tai et tee ollenkaan.” Kodin velvollisuuksien, kasvatuksen, siivouksen, pyykkivuoren keskellä nainen ärsyyntyy, tiuskii, sanattomin elkein ilmaisee tyytymättömyyden. Ja kun mies arkaillen pyrkii auttamaan, on naisen väsymys jo niin syvä, että hän ei kykene rakentavaan keskusteluun, vaan kivahtaa, käskyttää ja ohjeistaa: antaa etukäteen tarkat ohjeet, kuinka, miten ja milloin mikäkin asia tulee tehdä. Ja mies tekee. Kun tahtoo auttaa.

Nainen kertoo miten miehen tulee olla mies . Äiti kertoo kuinka isän tulee olla isä. 

Ja lisäksi vaateita voi tulla myös entiseltä puolisolta tai teini-ikäisiltä lapsilta, äidiltä, appivanhemmilta, yhteiskunnalta. Uusperheessä ilmiö näkyy usein joko entisen puolison kontrollointina, mitä isän tulee tehdä, että hän on riittävän hyvä isä. Tämä voidaan pahimmillaan syöttää myös totuudeksi lapselle: 
isä välittää sinusta vain jos tekee/ostaa/käyttäytyy kuten lapsi tai toinen vanhempi tahtoo. Tällä riistetään lapselta isän rakkaus, ja hänen sisälleen tulee tieto, ettei hän ole tärkeä ja arvokas isälle.
 Toinen yleinen tapa on biologisen vanhemman hyväntahtoinen tapa pyrkiä liittämään lapsi ja uusi puolisonsa yhteen kertomalla mitä bonusvanhemman tulisi tehdä tai tulisi käyttäytyä lapsen kanssa. Tällöin biologinen vanhempi kuitenkin asettuu lapsen ja aikuisen väliin ja suhteesta ei tule luonnollinen ja aito, vaan biologisen vanhemman miellyttämisen tapa. 

Tämän pyörityksen ja vaatimusten äärellä mies kokee itsensä ehkä avuttomaksi, tai ylimääräiseksi. Hän pyrkii täyttämään kaikkien toiveet, kadottaa itsensä, väistyy ja passivoituu. Ja kun mies vetäytyy ja hiljenee, vaimo kokee turvattomuutta ja hakee sitä lisää kontrolloimalla kaikkea, ottamalla lisää vastuuta. Mies katsoo aikansa, kunnes ei enää katso. Lähtee pois henkisesti tai fyysisesti. Lamaantuu tai hermostuu. Tämän myötä naisen turvattomuus jälleen lisääntyy. Ja kehä vahvenee.

Vahvat naiset ovat yhteiskuntamme ylpeyden aihe. Se on pelastanut meidät, maamme on siitä ylpeä. Mutta tämä asetelma, joka sodan jälkeen auttoi naisen selviämään omalla tavalla ja miehen toisella, jätti sisälle myös paljon turvattomuutta ja yksinpärjäämisen taakkaa. Taakkaa, jota emme enää tänä päivänä tarvitsisi.

Myyttien purkaminen on arjen tapojen purkua. Se on maalaisjärjen haastamista ja kyseenalaistamista. Se on pysähtymistä juuri siinä kohdassa, kun ei tee mieli pysähtyä. Kun sinulla on tarve huokausten saattelemana kontrolloida ja ohjeistaa miestäsi kodin asioiden äärellä, mitäpä jos antaisit tänä iltana hänelle vapauden tehdä asiat kuten hän haluaa? Ehkä voisit kysyä miten hän haluaisi illan lasten kanssa viettää, millainen isä hän lapsille haluaa olla ja mitä tukea hän tarvitsee siihen vaimoltaan.
Mitä jos isäinpäivälahjasi tänä vuonna olisikin isän vapautus olemaan hän. Riittävä ja ainutlaatuinen persoona. Isä.

 

Äitipuoli ulkopuolisena omassa elämässä

Äitipuoli ulkopuolisena omassa elämässä

 

Joo, mä olen Viola. Lapseton etä-äitipuoli. Tai bonusäiti, niinkuin joku sanoo…En kyllä tiedä missä kohtaa noi huomaa, että olisin bonusta, jotain lisää, olisinpa edes sitä puolikasta. Nyt taidan olla vain liikaa…. tai ylimääräinen.

Mulla on tässä lasi viiniä… on ilta ja muut nukkuu.


Tätä valkkaria me juodaan muuten iltaisin yhdessä, kun nautiskellaan elämästä, minä ja mun mies, Esa. Nyt ei nautiskella. Esa meni jo sänkyyn. On jotenkin etäinen. Aina kun sen tyttö, Senja, tulee, se sulkeutuu. Ei se edes halaa mua silloin. Ei koskaan Senjan nähden. Paitsi jos leivon. Se tykkää, kun olen lämmin ja herttainen Senjalle. Sellainen pullantuoksuinen. Ja minä yritän olla. Vaikka mieluummin tuoksun Chanelin Number vitoselle kuin kardemummalle.

…Siitä tulikin mieleen, että taidankin laittaa Senjalle huomenna oikein kivan aamiaisen. Sellaisen mitä itse sain lapsena, äidin laittaman. Äiti leipoi sämpylät ja antoi kaakaota. Sillä jos vain vähän enemmän yritän… jos vain vähän jaksan… Kyllä Senja mua sitten rakastaa. Tai edes tykkää… Ja miksi ei: Olenhan mä tosi kiva.”


Makuuhuoneessa, peiton alla, Senja, 14-vuotta lähettää äidilleen viestin: ”Isä ei taaskaan tehnyt mun kanssa mitään. Se on vain ton Violan kanssa. Tahdon sun luokse äiti”. Ja äiti kotona lohduttaa ” Voi kulta, yritä jaksaa. Se Viola on sekoittanut isäsi pään. Pyydä että iskä lähtee sun kanssa pitsalle, ihan te vaan kaksistaan. Iskä tykkää pitsasta, se Viola vihaa pitsaa. Ja kun tulet kotiin mennään yhdessä leffaan ja syömään. Äiti rakastaa sinua.”. Kotona bioäiti hymyilee. ”Minä tiesin: Ei tuosta mitään tule. Eroon päätyy ja se on ihan oikein kaikille niille. Kyllä Esa sitten vihdoin näkee, mitä menetti, minkä jätti. Miten hyvä äiti hänen lapsillaan onkaan. Minuun niin sattuu että hän otti noin nuoren…ja kauniin. Sattuu, mutten tunnusta, oikein edes itselle.”

Tulee aamu. Sämpylät ja kaakao odottavat perhettä. Meidän perhettä. Esa hymyilee: pitää siitä, että olen ottanut paikkani äitinä. Hymyilen takaisin. Tästä tulee hyvä päivä. Tänään tämä onnistuu. Tämä on varmaan se kerta, kun kaikki kääntyy. Nieleminen on loppu, rakkaus tulee kotiin. Tyttö hymyilee, halaa ja kiittää mua sämpylöistä. Ja sitten me höpsötellään, käydään vähän kaupoilla. Eikö vain? Näin se menee. Olisiko tämä vihdoin se kerta, kun kaikki muuttuu? Viimeinen uhraus, meidän rakkauden takia? Sitten mä olen äitipuoli, jonka hän esittelee kavereille, jota hän odottaa. Minä, Esa ja Senja. Yhdessä. The Happy Family.

No niin… sieltä se Senja nyt tulee. Ei katso muhun. E i se mitään. Käy kuitenkin syömään. Vai käykö? Se arvioi mun sämpylää, pyörittelee sitä käsissään. Maistaa hiukan kaakaota.

Niinpä niin … Siihen se nyt jää, mun rakkauspyörykkä, nypittyinä murusina, pöydällä ja lattialla. Eikä se edes siivoa. Enkä mä uskalla komentaa. Konttailen nyt tässä näiden kahden edessä, pyyhin pois rakkaushiput rätillä. Vähän itkettää, tuntuu kurjalle.”

Senja kopittelee jäljelle jäänellä sämpylällä ”Iskä – mennäänkö tänään pitsalle, vaikka heti aamusta. En tykkää sämpylöistä. ” Isä nyökkää ja hymyilee: ”Mennään vain kultaseni.”

Itkun tunne muuttuu vitutukseksi.

Mä vihaan pitsaa. Esa tietää sen. Eikä edes yritä ehdottaa jotain, joka kävisi meille kaikille. Se lukee lehteä, on kaukana musta, etäinen. Olen ilmaa. Me ollaan ilmaa….ei kun…

Mä olen ilmaa.

Pieni ulkopuolisuuden kipu, viilto sydämensopuissa häivähtää vain hetken muuttuakseen vihaksi: Puen lenkkivaatteet päälle ja syöksyn ulos, paukautan oven kiinni. Itku tulee kauempana.

Miten kauan jaksan vielä. Kuinka monta hymyä se vaatii, kuinka monta nielemistä. Että kuuluisin. Olisin osa.

Esa jää ihmeisään katsomaan perään: ”Mikä sille Violalle tuli? Olisi lähtenyt pitsalle meidän kanssa.” Tytär hymyilee hiljaa. Äiti kotona tekisi ehkä samoin.

——

Teksti on kuvitteellinen otos eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiin- 

Uusperheen syntyessä äitipuolet pyrkivät usein olemaan täydellisiä äitejä. He eivät salli itselleen väsymistä tai raadollisia tunteita, vaan tukahduttavat ne ”paha äitipuoli” -leiman pelossa. Äitipuoli pinnisteleekin vaikeiden tunteiden ja haastavien asioiden kanssa usein vuosia. Hän sulkee silmänsä itseltään ja ihmisyydeltään ja pyrkii muuttumaan idylliksi, johon itsekään ei usko. Hymyn takana vaikeat tunteet tukahdutetaan, ne kertyvät sisälle, ja äitipuoli katkeroituu. Ilmiöiden keskellä äitipuoleus voi alkaa tuntua suorittamiselta, toisten miellyttämiseltä ja lasten kanssa oloon liittyy raskaus: kuulumisen ja arvostuksen tarve. Äitipuolen käyttäytyminen muuttuu ja äitipuoleudesta tulee taakka, ei ilonaihe. Lopulta taakasta tulee liian suuri ja uusperhe kriisiytyy. Äitipuoli saattaa kadottaa itsensä ja tunteensa.

Vaikeita tunteita äitiyden ja äitipuolen ristiriitaisten roolien, etäisyyden ja läheisyyden, hyvä ja pahan, äärellä on vaikea hyväksyä. Sekä äitipuolen, mutta myös kaikkien muiden. Äitihän on uskomusten mukaan hyvyyden, äitimaan kuvastuma: viaton, uhrautuva, kaiken lapsen edun kannalta ajatteleva elämänluoja. Äitipuoli taasen myyttien mukaan paha, tuhoava, itsekäs. Lapsi viaton ja isä poissa.

Uusperheen syntyessä sen jokaisen jäsenen, mutta myös heidän ympärillään olevien ihmisten (eksä, isovanhemmat, ystävät) rooli ja elämä muuttuu. On uusia ihmisiä, uusi elämäntilanne. Uusperhe onkin parhaimmillaan myös kasvualusta ihmisyyden äärellä: kuka olen tässä elämäntilanteessa, näiden ihmisten kanssa, suhteessa menneisyyteeni, suhteessa tulevaisuuteeni. Kuka olin ennen tätä, kuka haluan olla tulevaisuudessa ja ennenkaikkea: kuka olen nyt?

Kasvun lisäksi kipujen ja sattumisten nouseminen on yleistä. Uusperheen synty voi herättää uudelleen avioeron käsittelyn lapsissa, entisessä puolisossa tai itsessä. Tai kysymykset riittävyydestä naisena, lapsena, isänä. Pohdinnat, olenko tärkeä, kelpaanko, kuulunko perheeseen ovat tuttuja uusperheen perheenjäsenille.

Ilmiöt ja haasteet sekä pelot voivat sävyttää perheen arkea mietteissä, ajatuksissa. Ja tiedostamattamme voimme tulkita asioita näiden kautta, ehkä joskus vääristynein silmälasein: ”Hän sanoi kissa, vihaan kissoja. Taas hän ilkeilee minulle.”  Toisaalta äitipuoli on hyvä ja turvallinen kohde sekä lapsille että biologiselle äidille projisoida tunteitaan, pettymyksiä, kasvukipua. Miellyttämisen ja oman roolin epävarmuuden kautta äitipuoli voi ”opettaa” ihmiset siihen, että hän saa olla tunteiden roskakori. Hän on hiljaa, yrittää ymmärtää, on rakentava. Aikuinen. Omat rajat siitä kuinka häntä saa kohdella, mitä hänestä saa puhua johtaa roskasanko-ilmiöön, jossa äitipuoli sallii itsensä ja elämänsä jatkuvan arvostelun ulkopuolisten taholta. Kaikki uusperheen tai lapsessa olevat haasteet pistetään uusperheen tai äitipuolen syyksi. Lähtökohtaisesti äitipuoli pyrkii miellyttämään, rakentamaan kulissia täydellisyydestään sekä itselleen, lapsille, puolisolle että ympäristölle. Hän nielee paljon, ja pitkään, usein vuosia. Jossain kohtaa mitta kuitenkin täytyy ja hermostuminen, lapsen kiittämättömyys tai pieni huomiotta jättäminen voi aiheuttaa reaktion, johon on tiivistynyt vuosien ajan kertyneitä tunteita. Reaktio voi olla suhteettoman suuri suhteessa tilanteeseen eikä ympärillä olevat ihmiset voi ymmärtää sitä. Näin paha äitipuoli -myytti saa vahvistuta. 

Terve äitipuoleus, omanlainen sellainen alkaa rakentua, kun tiedostaa omat kipukohdat, ihmisyyden ja sen että riitän tällaisena, juuri nyt, juuri tässä kohdassa. Olen tärkeä merkittävä jäsen tässä perheessä. Ymmärrät ehkä oman mustasukkaisuuden tai riittämättömyyden tunteen. Jos samalla kykenee näkemään sekä lapsen että biologisten vanhempien kipukohdat ja käytöksen niiden päällä ja löytää ymmärryksen heitä kohtaan rikkomatta omia rajoja, on äitipuoleus löytämässä sydäntään. Tällöin asioita ei ota enää henkilökohtaisesti vaan näkee sen alttarin, jossa lapsi saa kipuilla elämän äärellä, ehkä ensi kertaa. Ehkä lapsella on ensikertaa turvallinen perhe, turvalliset, riittävän hyvinvoivat aikuiset ympärillä, joihin tämä kaikki haukkuminen, ignooraus ja kipu mahtuu. Ja hänen tarpeensa on vain rakkauden tarve. Ilman isän tukea äitipuolen on kuitenkin vaikea, jopa mahdotonta, rakentaa ehyttä äitipuoleutta. Lopulta isä antaa äitipuolelle mandaatin olla äitipuoli lapsilleen ja kertoo, miten uusia perheenjäseniä saa kohdella.

Ja sitten: Äitipuolikin tekee virheitä, on joskus väärässä, erehtyy. Mutta niin me teemme. Usein äitipuoli on liian ankara itselleen. Ikään kuin perheen olemassaolon oikeus, äitipuolen olemassaolon oikeus tulisi onnistumisen, lapsen pinnallisen onnellisten tunteiden ja täydellisen idyllin myötä. Rosoisuutta, sattumista, itkua ja kipua ei uusperheessä saisi olla. Mutta jokaisessa elämässä, jokaisessa perheessä, niin ydin- kuin uusperheessä, niin bioäitiydessä kuin äitipuolikkuudessa, niin naiseudessa, lapsuudessa on kuitenkin kaikissa omat kuoppamme. Kenenkään tie ei ole täydellinen, virheitä tehdään: joskus niistä opitaan, joskus ei. Se on elämää, se on ihmisyyttä. Asioiden ääneen puhuminen, virheiden myöntäminen, anteeksipyytäminen ovat lahjoja, joista lapsi oppii, että hänkin saa olla epätäydellinen. 

Äitipuolen ja uusperheen on hyvä muistaa, että myös heidän elämässään on paljon asioita, jotka eivät johdu uusperheestä, vaan normaalista lapsen tai aikuisen kehityksestä, oman identiteetin ja kasvamisen vaiheista, naiseudesta, ehkä työstä tai ihan vain ihmisyydestä. Uusperhe, omat virheet ja onnistumiset, eivät ole syy tai seuraus kaikkeen. Ja joihinkin asioihin on. Ja sekin on ihan ok.

Ja sinulle äitipuoli, bonusäiti sanoisin: Sinulla on oikeus olla perheessäsi juuri sinuna, merkityksellisenä arvokkaana itsenäsi. Sinä riität. Niin kuin jokainen perheenjäsen riittää.

 

 

 

Mustasukkaisuus lapseen

Mustasukkaisuus lapseen

 ”Joo, terve vaan. Mä olen Viola, edelleen. Äitipuoli, tai bonusäiti. Kaveri. Ihan mitä vaan. Tai siis en oikeastaan mitään. Miinusmerkki. Ylimääräinen. Kakkonen. Nimittäin ykkösnaisia mun miehen, Esan, elämässä riittää. Tai siihen pyrkijöitä.

Tänään on taas meidän viikonloppu. Esan tyttö, Senja, on täällä. Ja mulla on pinna kireänä. -Ai miksi?  Juu, tiedän, kuulostaa tosi lapselliselta: Mutta kun Senja tulee, se liimautuu kiinni Esaan. 14-vuotias roikkuu ja lässyttää aikuiselle miehelle. On kovaääninen ja valloittaa joka paikan, ON joka paikassa. Mun siskon tytöt on ihan toisenlaisia. Ne on hiljaisia ja järkeviä. Ei hae koko ajan huomiota.

Musta tuntuu, etten mahdu tänne. Tekisi mieli paeta.

Kun Senja tulee, mun ja Esankin dynamiikka muuttuu. Mä jotenkin jähmetyn. Ja Senja nauttii siitä. Se ja sen äiti. Ne niinku voittaa. Ovat ykkösiä. Ja minä tällainen vaillinainen. Vääränlainen. Ylimääräinen. Ja sano kuka tahansa mitä tahansa: OIKEEESTI mä ajattelen että se tyttö tahtoo näyttää mulle. Että tässä kolmikossa se on ykkönen. Ja mä se kolmaspyörä. Ja sekin ärsyttää, että just näin käy. Mulla on just sellanen tunne. 

Ja sitten…. kun meillä on Esan kanssa läheinen hetki, tiedän ja ymmärrän. Se on vain pieni epävarma tyttö. Viaton lapsi, joka tarvitsee isän huomiota, kun on ollut ikävä. Mutta silloin mulla on ollut hyvä olo, itsevarmempi. Esa on huomioinut minua. Silloin tuntuu, että me ollaan tässä kaikki kolme yhdessä, kaksi aikuista ja lapsi. 

Mutta nyt tosiaan ei ole sellainen olo. Kun katson tuota miestäni, näen, että se on varuillaan. Vetäytyy musta kauemmaksi. Vaikka just toista mä tarvitsisin. Tarvitsisin sen luokseni. Miksi se ei tajuu. Ja miksi en osaa olla toisin.

…Ja kyllähän mä tiedän miksi tää kaikki tapahtuu, tämä teinin liimautuminen ja huomionhaku. Olen mä kaikki teoriat lukenut. Kyllä mä TIEDOLLISESTI tajuan. Mutta vittuun tiedostaminen, kun TUNTEET ei muutu. Mä olen opettaja. Ja tiedän. Tiedän, että mun ei pitäisi ajatella näin. Kyllä nimittäin oppilaiden vanhemmat olisi kauhuissaan. Tuollainen epäkelpo ihminen, heidän lasten opettajana. Ja kyllä, opettajan roolista pystyn katsomaan: hienoahan se on, että isällä ja tyttärellä on hyvät välit ja siihen on syyt, miksi tyttö tarvitsee isää noin paljon. Ja niin kuin sanoin kun meillä on Esan kanssa kaikki ihanasti, niin kyllä mä jaksankin niin ajatella. Mutta just nyt mä en jaksa. ja aika usein tällainen ”just nyt” -aika on. Ärsyttää. Ja sekin ärsyttää että ärsyttää.

Ja joo. Tuomitkaa vain, te täydelliset äidit, terapeutit ja psykologit jotka annatte niitä vitun täydellisten ihmisten ajatuksia postauksissanne: niinku ” lapset ensin”. Sanokaa että ”ole aikuinen”, ”ryhdistäydy”. Sanokaa että olen itsekäs ja nälvikää ”mitäs lähdit tähän kuvioon”. Että olisi pitänyt harkita ennen. Ja mä sanon teille: vittuun kaikki te besserwisserit ja täydelliset rakkauden sylit, bonusäiti-idyllit ja lehtien täydelliset naiset. Helppo se on sieltä huudella. Kun olette niin täydellisiä. Kyllä mäkin huutelisin jos olisin täydellinen. Täältä käsin ei paljon huudella, arvostella toisia.

Ja nyt se tulee. Se itku, itsesääli. Minä tahtoisin olla aikuinen, tahtoisin olla kuin ne julkkikset, jotka naistenlehdissä kertovat kuinka ne on läheisiä kumppanin lapsen kanssa ja kavereita niiden äitien kanssa. Tahtoisin olla suurta sydäntä ja ihana. Tahtoisin olla se rakentava aikuinen. Itsevarma. Tahtoisin olla kuin kaikki muut. Ja välillä olenkin. Uskotteko? Olen ihan oikeasti. Välillä. Mutta nyt mä en ole. Mutta kyllä mä haluaisin olla.

Taidan vetäytyä kirjan taakse, makkariin. Piilon muilta. Piiloon itseltäni. Mun pitäisi osata. Mutta en osaa. Käperryn kuoreeni ja yritän vain selvitä. Eikä kukaan ymmärrä minua. Vähiten minä itse….

Miten musta, itsevarmasta naisesta on tullut tällainen?  Mustasukkainen.”

—–

Teksti on kuvitteellinen otos eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiin- 

—–

  • Mustasukkaisuus on vahva tabumainen tunne, jota usein pyritään piilottamaan. Tunteeseen liitetään hyvin halveksuva tai vähättelevä asenne – aivan kuin mustasukkainen ihminen olisi toista ihmistä huonompi, ailahteleva, ei järkevä. Tunne on kuitenkin normaali ihmisyyteen liittyvä tunne, jonka alkuperä on evoluutioinen: sen tarkoitus on ollut sitoa pari yhteen ja suojella sitä. Mustasukkaisuuden tunne kertoo, että joku ihminen on sinulle tärkeä ja merkityksellinen ja että sinä toivot olevasi myös hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Se voi kertoa myös, että olet epävarma ja haavoittuva, inhimillinen ihminen.
    Lapsuutemme ja menneisyytemme kokemukset ovat luoneet pohjan odotuksillemme parisuhteesta.
    Jos olet elänyt perheessä, jossa esimerkiksi toista sisarusta on suosittu tai olet lapsuudessa muutoin jäänyt vaille rakkautta ja huolenpitoa, on sinulle voinut rakentua ydinuskomus, että et ole tärkeä ja arvokas. Näin etsit todisteita, että olisit tärkeä ja arvokas. Samalla kun etsit todisteita, näet kuitenkin myös kaikki todisteet miksi et olisi tärkeä ja arvokas. Etsimällä toista vahvistatkin siis negatiivista ydinuskomustasi.

    Kun uusperhe muodostuu, jokainen uusperheen jäsen etsii omaa paikkaansa. Kuulunko joukkoon? Olenko edelleen isälleni/äidilleni yhtä tärkeä kuin ennen? Lapsi voi takertua biologiseen vanhempaan, hakea häneltä ylitsevuotavasti huomioita tai pyrkiä sivuuttamaan uuden puolison. Syyt voivat olla monet: lapsi voi pelätä isän menettämistä, kyse voi olla haasteista muualla elämässä (esimerkiksi toisessa perheessä, koulussa, murrosiässä tvs). Usein kuitenkin lapsen tarpeena on olla tärkeä ja arvokas.  Hän varmistelee paikkaansa ja pyrkii sidoksella hakemaan turvaa muuttuneeseen tilanteeseen, pyrkii ehkä muuttumattomuuteen.

    Samaan aikaan uusi puoliso voi kokea asemansa epävarmaksi. Arjen tullessa ensimmäiset merkit suhteen haasteista nousevat pintaan. Epävarmuus, ehkä alttius haavoittuvuudella häivähtävät mielessä. Lapsen käytös voi ärsyttää. Ärsyyntyminen on kielletty tunne ja bonusvanhempi jää usein yksin asian kanssa, ilman kumppanin ymmärrystä. Usein tunnetta ei uskalleta edes kertoa puolisolle. Mahdollinen lapsen tarvitsevuus yhdistettynä omaan menneisyyteen ja ydinuskomuksiin johtavat usein ilmapiiriin, jossa jokainen hakee hyväksyntää, etsii merkkejä, että on tärkeä. Merkityksellinen. Ykkönen. Ja näkee kaikki ne merkit missä hän ei sitä ole. Perheessä alkaa tyytymättömyyden ja kilvoittelun ilmapiiri. Biologinen vanhempi ei useinkaan tunnista tilannetta, ennen kuin puoliso ottaa asian esille. Tällöin, luonnollinen vietti puolisolla on puolustus lasta kohtaan. Tilanne johtaa bonusvanhemman yhä kasvavaan yksinäisyyteen, tunteeseen ettei häntä ymmärretä. Usein myös hänen vihaansa itseään kohtaan: miksi tunnen näin? Mikä minussa on vialla?

    Mustasukkaisuuden tunteesta on mahdollista päästä eteenpäin. Tunnetta ei tarvitse poistaa, mutta sen ei myöskään tulisi ohjata elämää ja ratkaisuja. Ensimmäinen askel on tunnistaa mustasukkaisuus itsessä. Tämä jälkeen havainnointi tunteesta neutraalisti auttaa: Kun mustasukkaisuuden tunne valloittaa ajatukset, on hyvä pysähtyä tunteiden äärelle. Mikä olisi tarpeeni tällä hetkellä? Olenko unohtanut hoitaa itseäni? Olenko marttyyrimaisesti hoitanut liikaa muiden asioita ja odotan heiltä kiitollisuutta? Olenko väsynyt? Tarvitsenko kahdenkeskistä aikaa puolisoni kanssa? Vai onko kyseessä tunne lapsuudesta: tunnetko että muut menevät edellesi, muista välitetään mutta sinusta ei? Onko lapsuudessasi ollut samankaltaisia tilanteita? 

    Tunnistamalla ensin omat tarpeet ja pysähtymällä tämän jälkeen mustasukkaisuuden aiheuttajan tarpeiden äärelle, tunne ei vaikuta enää niin vahvasti. Saatat löytää myös jotain yhteistä mustasukkaisuuden aiheuttajan kanssa: onko teillä samat tarpeet? Oliko sinulla sama tarve lapsuudessa kuin hänellä? Yhä toistuvan tilanteiden purkamisen, ja ymmärryksen löytymisen kautta opit ymmärtämään yhä enemmän itseäsi, lasta sekä puolisoasi.

    Myös tilanteen uudelleen tulkinta voi auttaa. Mikä muu merkitys puolison sanoilla voisi olla kuin se, miten nyt ajattelet? Voisiko merkitys olla täysin päinvastainen? Entä jos oletkin tärkeä ja arvokas. Miten silloin käyttäytyisit tässä tilanteessa puolisollesi ja lapselle? Ymmärrys itsestä ja muista auttaa tilanteessa.

    Mikäli mustasukkaisuudesta voidaan puhua avoimesti puolisojen kesken, voi puoliso myös auttaa mustasukkaisuustilanteessa. Mikä loisi turvallisuutta lapselle? Miten hän kokisi, että hän on edelleen tärkeä ja arvokas? Entä bonusvanhempi? Miten voisit hänen kokiessaan mustasukkaisuutta lisätä hänen turvallisuudentunnettaan? Entä miltä biologiselta vanhemmalta itsestään tilanne tuntuu? Epäoikeudenmukaiseltta? Miten se näkyy toiminnassa? Miten voisitte yhdessä auttaa toisianne?

    Mustasukkaisuuden tunteessa ei ole mitään väärää. Se on yksi tunne muiden tunteiden joukossa.
    On hyvä kuitenkin pohtia omaa toimintaa ja ajatuskierrettä tunteen äärellä ja pyrkiä siihen, että se ei valloita koko olemusta ja johda toimintaan joka vahingoittaa sinua itseäsi, parisuhdettanne eikä toisia henkilöitä. Ja joskus niinkin voi käydä, ja sekin on ihan ok. Olemme inhimillisiä ihmisiä. 

 

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: