fbpx
 

 

 

Moi

Mä olen Eerika. Nyt toi korona on sitten tullut. Ehkä sä arvasitkin, että ei tunnu ihan hyvälle. Olen itse todella hygieeninen, pesen käsiä, desinfioin pintoja ja vältän turhia kontakteja. Olen tarkka ja siisti. Niin kuin minun lapsenikin. Meillä pukeudutaan siisteihin merkkivaatteisiin ja silitän aina kaikki vaatteet. Kotimme on siisti, vaalea ja linjakas. Niin kuin arkemmekin.  Mulla on diabetes ja kuulun siis riskiryhmään. Nyt pelottaa ja ahdistaa.
Mulla on mies Pasi. Ja Pasilla on eksä, Roosa. Roosa on mulle ilmaa. Tai siis mä olen sille. Mä kyllä yritin aikanani, että jos vaikka ihan asiallisesti lasten asioita hoidettas, mutta hän on sellainen kakara, joka mököttelee ja piilovittuilee. Ja yhteistyö ei sitten ole ottanut sujuakseen. Ja fine, se on ok, kun Pasin teinit on joka toinen viikonloppu. Kestän kyllä tämän näennäisnpaskan.
Mutta. Kertokaa mulle: mitä mä NYT teen? Nää teinit, Ville ja Ronjan on tulossa tänne rähmäisine käsineen ja hieltä haisevine paitoineen niin kuin X-ajaksi. Miten ne saa pesemään käsiää, kun niiden kanssa joutuu taistelemaan jo tavalliseen suihkuun menon kanssa -puhumattakaan puhtaista vaatteista?  Ronjan hiuksiakin on ihan joka helvetin paikassa.
Ja miten mä voin ottaa ne tänne, kun tuo Roosa siellä toisesta kodista käsin valehtelee, piilottelee asioita meiltä. Miten helvetissä voin luottaa että se nyt noudattaisi jotain, vaikkapa ihan normiohjeistusta lastensa kohdalla: hygieniaa.
Nyt sitten olen sitä mieltä, että nuo teinit voi kyllä ihan hyvin olla kotonaan, vaikka heidän äitinsä onkin töissä. Ei ole mun vastuulla kasvattaa niitä. Hallituskin sanoi, että ton ikäset pärjää kyllä. Mä olen kaikkeni yrittänyt niiden kanssa ja ne vain haistattaa, ignooravat mut tai ovat niin vitun ylimielisiä. Olen yrittänyt kaikkeni ja jaksan yrittää sen joka toisen viikonlopun. Mutta että ne olisi viikon täällä. Tai jopa kuukauden. NO WAY! Mä ajattelen että en k-e-r-t-a-k-a-i-k-k-i-a-a-n kestä. Mulla ei ole tilaa täällä mun kotona, ei mun rutiineja, ei mun siisteyttä. Mä en ohjaa täällä vaan täällä on sellainen tunnusteleva velloilu, missä kukaan ei puhu mitään. Kaikki on vain ja vetäytyy. Ja meidän pikkuiset juoksevat teinien perässä hakien isompien hyväksyviä katseita.
Kyllä mä voisin auttaa jos joku joskus näkisi mun arvon. Mutta minkä vitun takia mä riskeeraisin kaiken tän paskan jälkeen oman ja lasteni terveyden tuo itsekkään eksän takia, joka ei vaivaudu edes tervehtimään mua. Miksi?

Moi

Mä olen Ronja. Yksinhuoltaja. Ollut jo 12 vuotta. Teen rankkaa työtä sairaanhoitajana. Hoidan siis kotona lapsiani ja töissä muiden lapsia. Olen ammattilainen ja ylpeä siitä. Ja olen äiti. Äitinä minä olen se ihminen, joka tuntee lapset läpikotaisin. Minä olen heidän pyllyt pessyt ja opettanut kävelemään. Minä olen se, joka kävi keskustelut opettajien kanssa ja lohdutti lasta, kun hänelle tuli ensimmäinen sydänsuru. Minä olen puhunut kuukautisista ja ehkäisystä. MINÄ. Ei vittu kukaan Eerika. Ne on minun lapset ja MINÄ päätän miten minun lapsiani kohdellaan ja kasvatetaan. Siihen on turha tulla jonkun pikkupimatsun neuvojaan antamaan. Kasvatttaisi nyt ensin nuo omansa edes pois potalta. Mä myös ajattelen että mun elämä on aika rankkaa. Turha tuon Eerikan on inistä. Hänellä on mies, on koti, ei taloushuolia, arki rullaa. Tai enhän mä oikeastaan tiedä onko sillä taloushuolia, mutta tuskinpa kun lapset pukeutuvat merkkivaatteisiin. Tai siis joo, pukeutuu munkin lapset, mutta MÄ OLEN RAATANUT NIIDEN VAATTEIDEN ETEEN. Raatanut pitkää päivää, ja illalla hoitanut lapsia. Uhrannut mun elämän lasten vuoksi vain siksi että rakastan niitä ja samalla tuo isän ketkule ei laita tikkua ristiin. Jos mä JOSKUS pyydän, että se tekisi niin kun mä sanon, niin ei, jo on tuo Eerika inisemässä että me tehdään meidän tavalla ja nitinatihevonvittu. Voisiko edes joskus arvostaa sitä mitä MÄ olen MEIDÄN lasten eteen tehnyt. Edes joskus. ( tai ehkä kokoajan..). Ja että MÄ TIEDÄN MUN LAPSET. Ja MÄ olen väsynyt. Ja MÄ olen uhrannut. Ja MÄ olen yksin. Ja MULLA on arki ja huolet. Ja ihan sama onko Eerikalla jotain huolia. EI VITTU KUULU MULLE. Sulla on siellä mies. MÄ OLEN YKSIN JA MÄ OLEN KASVATTANUT JA MÄ OLEN VÄSYNYT JA MÄ OLEN YKSINHUOLTAJA! KUULKAA: YKSINHUOLTAJA: lasteni eteen elämäni laittanut pyyteetön köyhä väsynyt äiti. Ja nyt. Sen kerran, kun tarvitsen apua, kun hoidan Suomen kansaa uhraten aikani ja terveyteni maan hyväksi, ei Pasi välitä paskaakaan siitä, saati lapsista. Vaan hän pyörii sen Eerikan ja pikkuperheensä ympärillä. Ja ne on päättäneet että meidän lapset – mun ja Pasin lapset eivät voi olla enempää siellä niillä- no miksi. NO KOSKA VITTU EERIKA! Aikuinen nainen, olkoot sitten diabetes tai vaikka kuppa. Ei SE voi mennä LASTEN edelle. Kyllä lasten pitää tällaisessa kohtaa päästä, päästä sinne minne MINÄ parhaaksi näen. Ja just sen verran, kun mä ajattelen. Sillä minä olen äiti. Minä olen sairaanhoitaja. Minä tiedän…. Mutta Pasi on hiljaa. Se on jättänyt mut ihan yksin. Se otti avioeron. Ja nyt Eerikan myötä se elää omaa elämää. Ja mä olen yksin.

 

Pasi: ”mä haluaisin vain että kaikilla on hyvä olla. Teen niin tai näin aina joku huutaa”.

Teksti ja hahmot ovat kuvitteellisia, eivätkä perustu yksittäisiin tositapahtumiin.

 

Yhteiskunnallinen kriisi koskettaa meitä kaikkia. Vaikka itse kriisin vaikutukset perheeseen tai parisuhteeseen olisivat vähäiset, voi kriisi tulla välineeksi käsitellä pinnan alla olleita haastavia asioita.
Koronaviruksen aiheuttama epävarmuus luo meihin turvattomuutta: emme tiedä tulevasta. Tämä ennakoitavuuden puute on yksi merkittävä osa turvattomuuden perustaa. Kun ennakoitavuus on poissa, pyrimme rakentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan itse. Tapoja on monia: teemme suunnitelmia, rytmitämme omaa elämäämme uudelleen. Myös oman elämän kontrolli: puolison, lasten ja itsen sääntöjen tiukentaminen voi olla tapa luoda turvaa sisällä olevalle hädälle tai epävarmuudelle. Uusperheessä kontrolli ei ole kuitenkaan usein mahdollista, sillä kahden eri perheen rajat estävät lasten kontrolloinnin toisessa perheessä. Rauha tässä tilanteessa on, jos perheiden välillä on keskinäinen kunnioitus ja luottamus, ja jos asioista voidaan yhdessä keskustella. Jos luottamus ja kunnioitus puuttuu, voivat näiden puute tulla käsittelyyn kriisin kautta. Tunnemme itsemme turvattomaksi suhteessa asiaan, joka on elämässämme, mutta johon emme voi vaikuttaa. Näin siirrymme hätätilaan. Ja kun olemme hätätilassa, olemme valmiita puolustamaan uhkaa vastaan. Joko vihalla, vetäytymällä tai jähmettymällä.

 

 

 

Samaan aikaan kun turvattomuus jyllää uusperheen elämässä, jyllää se myös myyttien tasolla. Myytit ovat osa yhteisöjen turvarakennelmia: ”jotkin asiat vain ovat kuten ovat”, luo pysyvyyttä ja olettamuksia: asioita, jotka ovat aina näin. Voimme nojata myytteihin mutta aina ne eivät kuitenkaan palvele elämää. Kun ulkopuolinen uhka on iso, myös myytit elävät, laajemmin ja vaikuttavammin. Uusperhettä koskettavia myyttejä voivat olla tässä kohtaa äitimyytti, joka kertoo, että äiti on ainoa, joka tietää mikä on lapselle parasta, äiti tuntee aina lapsensa, äiti on uhrautuva, selviytyjä, raataja, pyyteetön. Yksinhuoltajaäiti on vielä jalostuneempi henkilö tavallisesta äidistä. Hän tekee kaiken tuon, köyhänä, yksin, raataen kahden ihmisen puolesta, uhraten koko elämänsä. Isämyytti on tiivistetysti myytti toimettomasta osaamattomasta, hiukan ehkä tyhmästä ja vähintäänkin vetäytyvästä ihmisestä. Paha äitipuoli taasen on itsekäs, aina omaa etua ajatteleva ja lapsia syrjäyttävä henkilö. ”Lapsen etu” – myytti on taasen lapsilähtöinen myytti, jossa tuon lauseen sanottuaan voi hyvinkin sanoa melkein mitä vaan. Ja mitä enemmän sinulla on koulutuksia ja sanot tuon lauseen, sitä oikeammassa toki olet. Ison kriisin aikaan myös nämä myytit keskustelevat keskenään.

Pinnan alla voi olla myös sekä äitipuolen, että biologisen äidin, kokemus, ettei häntä arvosteta. Lapset voivat kokea ulkopuolisuutta, äitipuoli voi kokea ulkopuolisuutta, äiti / isä voi kokea ulkopuolisuutta. Saanko määrätä omasta elämästäni? Entä jos terveyteni on uhattu? Voiko tuo vihaamani ihminen oikeasti vaikuttaa niin syvälle, että hän voi uhata jopa terveyttäni? Kuka on hysteerinen, kuka asiantuntijamainen? Kuka huolehtii turhaan, kuka huolehtii riittävästi? Kenen puolelle asetut? Kenen terveys on tärkein? Kenen lapsen etu on tärkein ja mikä on lapsen etu? Onko minulla velvollisuus ja kuka määrittelee, onko sitä? Miksi auttaisin, kun saan vain kuraa niskaan? Miten suhtautua oikeuteen tavata vanhempaa tai riskiin sairastua? Kuka määrittelee ja mitä?

Kaikki nämä kysymykset voivat nostaa parisuhteen, uusperheen ja uusperheen sekä lapsen toisen perheen puhumattomat asiat, luottamattomuuden ja käsittelemättömän kivun pintaan.

Samalla, avun ja tuen kautta tämäkin kriisi voi viedä perhettä enemmän perheeksi ja parisuhdetta yhä syvemmäksi ja todemmaksi parisuhteeksi. Kun puhumattomat asiat pystytään käsittelemään eivät ne enää ohjaa meitä tiedostamattomassa varomaan, välttelemään, ajamaan oikeuksiamme. Kun prosessia käydään peilaten sitä myös omaan historiaan, saamme olla levossa meidän näköisessä parisuhteessa, meidän näköisessä perheessä jossa ohjaudumme itsestämme, arvoistamme ja rakkaudesta käsin.

 

 

 

 —–

Usein minulta pyydetään blogitekstehin ratkaisua, ohjenuoraa, jota noudattaa b. Syvimmät arvo- ja epäoikeudenmukaisuustilanteet ovat kuitenkin niin monisäikeisiä, että yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua ei tällaisessa tilanteessa ole. Se olisi ihmisyyden ja uusperheen uniikkisuuden halventamista. Se miten asioita voi purkaa tai toimia toisin, riippuu kaikkien perheenjäsenten persoonasta, eletystä elämästä, historiasta. Sattumisista, parisuhdemalleista ja eri asioiden elämänkaarivaiheista. Tällaiset kysymykset vievät kuitenkin hyvin syvään arvokeskusteluun, joka on rehellisimmillään -ja vaikeimmillaan-  silloin kun kaksi tärkeää arvoa onkin vastakkain. Arvokeskustelu voi kuitenkin olla kovin repivää, jos taustoja ei ole tiedostettu. Mutta jo se, että ottaa askeleen kipuihin, kysymyksiin ja epävarmuuksiin, on askel eteenpäin. Jos Sinusta tuntuu, voit olla yhteydessä niin autan mielelläni löytämään Sinun / Teidän sisimmän näköisiä päätöksiä, näissä – sekä muissa elämänasioissa, arkisissa ja suuremmissakin. 

 

Kuljen rinnallasi antaen tukea ja apua sekä video- puhelin- sähköposti että lähitapaamisena Sinulle / Teille uusperheellinen. Ota yhteyttä: taru.meritie[at]entente.fi tai 045 -6616775

%d bloggaajaa tykkää tästä: