fbpx
 

 

 

Hei

Olen Teija. Yksinhuoltajaäiti. Me erottiin mun ex-miehen, Esan, kanssa ihan sopuistasi. Mitäpä sitä aikuiset ihmiset riitelemään. Mies teki aikoinaan eropäätöksen. Salaa olin sitä toivonut. Mutten vaan kyennyt tekemään. Se kyllä kirpaisi, lopulta, että hän halusi sen eron. Mutta omalla tavallaan oli ihan hyvä että hän jätti minut. Sain sympatiat osakseni. Minä olin uhri. Ei tarvinnut läheisille selvittää omaa osuutta. Eikä tarvitse katsoa itseään. Kun tietää kuka jätti. Tai kyllähän minä nyt olen katsonut omaa osuutta. Sillä niin kuuluu tehdä. Joku sisällä sanoo, etten ihan ole asian äärelle pysähtynyt. Mutta äkkipäätään ajatellen olin jotenkin muuttunut, syventynyt. Minun naiseus kasvoi. Ja Esa ei ymmärtänyt. Hän oli aina vain se sama Esa. Hän osannut minua kohdata, nähdä.
Meidän suhde oli laimentunut siis jo vuosia aikaisemmin. Riideltiin aika paljon. Esa ei ollut romanttinen, eikä meillä ollut yhteistä säveltä. Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä välittänyt hänen jutuistaan. Jotka olivat melko sivistymättömiä. Häpesin häntä välillä -aina collegehousut tai verkkarit jalassa. Tai farkut, sellaiset 80-luvun tyyliset. Ja ne iänikuiset crocsit… Itse olin – ja olen tyylikäs ja mielestäni yhteiskunnan tasolla ihan luottamusta nauttiva ihminen. Yliopiston käynyt, korkeakoulutettu. Nautin taiteesta ja kulttuurista.

Meillä on yhteinen tytär, Senja. Olemme kasvattaneet häntä eron jälkeenkin yhdessä. Esa kuuntelee minua. Vietimme aiemmin joulut yhdessä, lapsen edun takia. Nyt se tosin on loppu. Mutta palaan siihen miksi,  myöhemmin. Olen voinut vaikuttaa Senjan ruokiin, unirytmiin sekä siihen mitä Esa tekee Senjan kanssa, kun he ovat yhdessä. Esa auttaa minua myös kotini asioissa. Hän korjasi aiemmin myös juttuja kotonani, että lapsilla on turvallinen toinen koti. Hän jousti lasten hoidoissa jos minulla oli meno. Esa on suoriutunut isyydestä ihan hyvin, nyt eron jälkeen. Hän on paljon lasten kanssa, jakaa ajan heidän kanssaan.  Uskon että se on yhteistyömme tulosta. Että voimme keskustella. Ja että Esa arvostaa minua ja näkemystäni asioista ja toteuttaa en asiat myös, mitä sanon. Se on tärkeää. Että meillä on yhteinen suunta kasvatuksessa. Ja kukapa muu sen suunnan antaisi kuin äiti. Minä, joka olen lapseni pyllyt pessyt, opettanut kävelemään, silittänyt uneen. Sillä välin kun Esa oli töissä tai missä nyt milloinkin oli. Metsällä. Me olemme siis aikuisia ja olemme hoitaneet eron lasten kannalta hyvin.

Mutta sitten Esa ihastui tuohon hupakkoon, Violaniin. Nuoreen, lapsettoman vamppiin. Violalle näyttäisi elämän tärkein asia olevan kenkien koron korkeus. Luulen että Esalle tuli joku ikäkriisi. Ja tämä on sen tulosta.  Okei. Pakko myöntää että onhan se Viola tosi kaunis. Mutta kukapa ei olisi kun on loputtomasti aikaa hoitaa itseään, on aikaa lakkailla varpaankynsiä ja käydä kaikenkarvaisissa hoitoloissa. Lenkkeillä ja joogailla.  Toista se on, kun on köyhä ( tai oikeastaan en ole köyhä, mutta se kuulostaa hyvältä) yksinhuoltaja jolla on tuhat asiaa elämässä, on työ ja lapset ja vastuu heidän arjesta. Tietenkin ymmärrän, että näinhän se on äideille, jotka ovat ydinperheissäkin, mutta kyllä tää yksinhuoltajuus on monin tavoin vaikeampaa. On niin yksin kaiken kanssa. On niin paljon kaikkea. Eihän tuon Violanin tarvitse huolehtia kuin itsestään. Eikä Esan. Minä täällä raadan että Esa voi ottaa parhaat palat elämästä, kirsikat kakun päältä. Ja sitten tuo vitun Viola otti mun ainoan tuenkin, Esan. Miksi helvetissä tuon Violanin piti tulla tähän? Olisi pysynyt siellä omassa pumpuliarjessaan ja jättänyt mut ja mun perheen rauhaan. Mun perheen. Mun lapset. Mun lasten isän. Mun Esan…

Nyt Esa on alkanut sitten murentamaan meidän hyvää yhteistyötä. Ja se on varmasti tuon nuoren naikkosen syytä. Onko se tosiaan niin epävarma, että sen on pakko tuhota isän ja lapsen suhde?
Esa ei siis enää suostu keskustelemaan samalla tavoin kanssani. Aistin että hän pohtii sanomisiani ja viattomia pyyntöjäni Senjan hyväksi pidempään, pyöristelee sanoja ja antaa epämääräisiä vastauksia. Se on eri mieltä jostain asioista. Mitä vittua se tietää mitään lasten asioista, kun ei ole koskaan niitä kunnolla hoitanut. Minä tiedän. Minä näen kokonaisuuden. Olen ÄITI. Tieto lapsen parhaasta on syntynyt minuun jo kun Senja oli kohdussani. Tuo ylimielisyys ja erimieltä oleminen  saa minut raivoihin. Olenkin kertonut Esalle ihan suoraan, mitä mieltä olen tuosta tyypistä. Siis Violahan tämän kaiken takana on. Se narttu. Viola kuulemma haluaisi osallistua lapsen päätöksiin. MINÄ SANON ETTÄ MITÄ VITTUA!!!!! Lapsen etu on että sen BIOLOGISEN VANHEMMAT päättävät lapsen asioista. Yhdessä ja sopuisasti. Siihen ei mitään nuoria huoranpenikoita tarvita. Ne tulevat ja menevät. Minä pysyn Esan elämässä aina. Olen ykkönen. Olen äiti.

Huomasin sitten, että viha ei auta Esan kanssa. Tahdon kuitenkin, että tahtoni menee läpi, ja nyt erityisesti minulle se on tärkeää, että minulla ja Esalla on yhteinen sävel. En oikein tiedä miksi se on niin tärkeää. Ehkä se on jokin äidinvaisto. Olenkin nyt näyttänyt Esalle hieman kyyneliä, äidin surua, huolta lapsestani. Siitä mitä tuo nainen tekee Senjalle. Pelkällä olemassaolollaan. Olen myös kertonut Senjalle, että Violan kyllä häipyy, ennemmin tai myöhemmin. Ei kannata välittää siitä, ja sitä ei kannata ainakaan missään uskoa. Isä rakastaa Senjaa, mutta sillä on nyt joku viidenkympin villitys. Ja jos Senjalla on paha olo, se voi aina soittaa äidille. Tai ottaa videopuhelua. Tai nauhoittaa juttuja. Että saadaan vähän todistusaineistoa. Myös viestintä Esalle yksinhuoltaja-arjesta, se miten kannan kaiken vastuun, miten kiireistä ja kurjaa elämäni on, kun raadan meidän yhteisten lastemme eteen, tehoaa. Esa varmasti tuntee silloin syyllisyyttä. Ja syytä onkin. Se jätti meidät, olkoon että tahdoin sitä. Mutta se jätti. Ja  minä olen: kaikkeni antava, uhrautuva äiti. Oikeasti. Rakastan Senjaa yli kaiken. Tahdon suojella häntä. Kaikilta viidenkympin villityksiltä. Ja samalla suojelen vähän itseäni…

Esa kuuntelee paremmin kun olen ymmärtävä ja puhun Senjan edusta ja siitä huolesta miten Senja voi. Se osuu ja uppoaa. Niin saan tahtoni läpi. Niin me lähennymme myös Esan kanssa. Tämä on tosi pienimuotoista työtä. Huomaan että pikkuhiljaa Senja ja ehkäpä Esakin alkavat uskoa, millainen lutka tuo Viola on. Minun täytyy vain hienovaraisesti muistuttaa ja vedota Esan syyllisyyteen ja isän velvollisuuksiin. Hän ei voi tehdä asioita Senjan kustannuksella. Tai minun.
Me ansaitsemme Senjan kanssa saman kohtelun kuin aina ennenkin. Oli Violania tai ei. Ja jos Violan ei sitä kestä, häipyköön.

Jos joskus joudun kiistelemään asioista tiukasti, mun on helppo vihjailla Esalle siitä, että tytön ei itseasiassa tarvitse käydä isän luona, jos olosuhteet alkavat muuttua niin että sen on paha olla siellä. Senja on niiiiin vähän isällään että minusta hänelle täytyy antaa kaikki. Kaikki mahdollinen ja vähän enemmänkin. Esa on sen velkaa Senjalle. Ja minulle. Sillä hän osoittaa kuinka paljon rakastaa tyttöään. Ja jos ei osoita, otan siltä tytön pois. Vittu mun kanssa ei tuollaiset saatanan Violanviuhahtelijat Minä voitan tämän pelin.

Nyt on yhteiset joulut loppu ja meillä on kireät välit. Senja itkee sitä. Kaikki oli niin hyvin. Ennen me oltiin perhe. Vaikka erottu oltiinkin. Esa liukenee multa, mun vaikutuksen alta. Pikkuhiljaa.

Se sattuu.
Ero sattuu.
Toinen nainen sattuu.
Mitä tämä on?

—–

Teksti on kuvitteellinen otos, eikä perustu yksittäisen ihmisen tositapahtumiiin

—-

 

Usein ydinperheen hajotessa yhteinen vanhemmuus jää voimaan ja aikuiset kykenevät ajattelemaan lapsen hyvää, tekemään yhteistyötä kasvatuksessa. Voi olla, että asumisjärjestelyt muutetaan niin että lapsi voi asua samassa kodissa koko ajan, ja vanhemmat muuttavat. Voi olla, että juhlapyhät vietetään edelleen lasten kanssa yhdessä. Rakentuu vanhemmuus, jossa ei ole parisuhdetta, joka luodaan ystävyydelle, keskinäiselle kunnioitukselle.

Kasvatuskumppanuudesta huolimatta avioero on kuitenkin aina ihmiselle vaikea asia. Erossa ihminen tulee jossain määrin satutetuksi,
joko toisen, ympäristön tai sisäisen maailmansa kautta. Kysymykset, olenko epäonnistunut, mikä minussa on vialla, onko parisuhde ylipäätään minua varten, ovat melko yleisiä. Hauraus sisimmän ja epävarmuuden äärellä on syviä kysymyksiä, joita ei välttämättä pysty kohtaamaan, vaan ne sulkee pois ja hakee turvaa olemassa olevista elementeistä. Joskus nämä vaikeat epävarmuuden kysymykset jäävät piiloon täysin – ajassamme hauraus ja epävarmuus ovat vaikeita tunteita.

Kun puolisot eroavat toisistaan, pelkäävät  vanhemmat valtavasti menettävänsä tai satuttavansa lastaan. Siksi he usein suostuvat siihen rooliin, joka heille on voinut olla luontaista jo avioliiton aikana: joko he määrittelevät toiselle millaista vanhemmuuden tulee olla tai sitten he kuuntelevat ekspuolison toiveita vanhemmuudesta ja pyrkivät toteuttamaan ne. Näin rakennetaan yhteistä vanhemmuutta josta pyritään poistamaan riidat – lasten takia. Ja hyvä näin.
Haasteita tulee, jos yhteistyöstä on tullut yksipuolista: toinen sanelee miten toimitaan, vaikuttaa ja satelloi toisen arkeen ja pyrkii kaikin tavoin ”pelastamaan” lapsen ikäviltä tunteilta ja ohjailemaan puolison vanhemmuutta.

Usein yhteistyön todellinen luonne paljastuu, kun uusi puoliso astuu elämään: Voidaanko uusi puoliso ottaa mukaan päätöksentekoon, pikkuhiljaa ja lempeästi. Vai pyritäänkö yhä vahvemmin pitämään kiinni biologisesta päätösvallasta.

Uuden puolison paikka ei ole helppo: Toisaalta hän haluaa antaa tilaa ja pyrkii ymmärtämään uutta tilannetta. Samalla kyse on kuitenkin myös hänen elämästä, ja valinnoista. Erityisesti naisten sisin reagoi siihen, jos omaan kotiin, parisuhteeseen tai perheeseen tuodaan toisen naisen sääntöjä, joihin ei ole voinut itse vaikuttaa. Jos omaan elämään vaikuttaa toisen naisen sanelemat ajatukset ja asiat Naisen reaktio on terve. Vanhemmuudessa on hyvä olla yhteisiä linjauksia. Mutta kaiken ei tarvitse olla yhteistä. Lapsen ensisijainen etu on se, että hänellä on mahdollisimman monta rakastavaa aikuista ympärillä. Sen mahdollistaakseen biologisten vanhempien tulisi ottaa uudet puolisot mukaan pikkuhiljaa lapsen elämään ja sitä vaikuttaviin päätöksiin. Kolme tai neljä eri näkökulmaa tuo syvyyttä ja eri katsantokantoja joissa voi hyviä ituja ja polkuja lapsen hyväksi. Kolme tai neljä välittävää ja/tai rakastavaa aikuista on enemmän kuin yksi tai kaksi. Lapsen etu on siis sallia, auttaa ja mahdollistaa uusien aikuisten tulo lapsen elämään.

Jos tilanne muuttuu naisten, tai miesten väliseksi kilpailuksi, tulevat manipulaation eri muodot
käyttöön. Manipulaatiossa tarvitaan elementeiksi valta, auktoriteetti ja se että manipuloija koetaan luotettavaksi. Biologisella vanhemmalla on tämä suhteessa ekspuolisoonsa osittain toden, osittain myyttien tuoman turvan vuoksi: esimerkiksi myytin mukaan biologinen äiti lähtökohtaisesti ajattelee aina lapsen etua. Tähän uskovat usein kaikki osapuolet, ja siihen pyritään löytämään
todisteita. Valta tulee lasten kautta. Vaikuttaminen manipulaation kautta on pitkäkestoista hivuttavaa toimintaa, jossa vuoroin käytetään uhriutta, ystävällisyyttä, uhkailua ja suostumattomuutta välineinä.

Valta toisen elämään on kahden kauppa. Toinen käyttää valtaa ja toinen sallii sen. Suostumalla lasten kautta vallan käyttöön ihminen antaa oman vanhemmuutensa kompassin ekspuolisolle.
Hän ei ohjaudu omasta sisimmästä käsin, vaan ikään kuin ”taantuu” ohjeita noudattavaksi vanhemmaksi ja kadottaa sen, mikä on hänenlaistaan vanhemmuutta. Suunnan kääntäminen
tästä takaisin on vaikeaa: mitä kauemmin toinen voi ohjailla isyyttä / äitiyttä, sitä enemmän vanhemmuus muuttuu suorittamiseksi, konfliktien välttelyksi ja pelosta ohjautumiseksi.

Kun uusi puoliso reagoi tähän asetelmaan, hänestä tulee syyllinen. Hän puhkaisee kuplan, joka on suojellut eron jälkeen hetken lapsia ja itseä, mutta joka on pitkittyessään ja vahvistuessaan muuttunut toisen vallankäytön välineeksi. Kun avoin yhteistyö jossa kaikkien näkökulmia arvostetaan tasa-arvoisesti muuttuu sopimukseksi, jossa toisen tulee valita joko ekspuolison tai
nykyisen puolison välillä, ollaan siirrytty maninpuloinnin sopimukselliseen tilaan. Tästä sopimuksellisesta tilasta on vaikea lähteä pois, ja manipuloinnin kohde usein alistuu paikkaansa, ajatellen sen olevan lapsen etu – konflitkiten välttäminen. Samalla estämme sekä itseltämme, että lapseltamme aidon, vapaudesta ja rakkaudesta käsin toteutuvan vanhemmuuden.

Meistä kukaan ei tahtoisi olla manipuloija. Se on kuitenkin luontainen osa meitä kaikkia.
Pyrimme käyttämään olemassa olevia keinoja saadaksemme haluamamme.
Jos manipulointi on kuitenkin pitkäkestoista ja jatkuvaa ja siinä on mm seuraavia elementtejä, on hyvä pysähtyä sen äärelle, kenelle elämäni ohjausyksikön annan ja mistä käsin.
Manipuloinnin elementtejä:

  • Syyllistäminen
  • Tunteisiimme vetoaminen
  • Totuuden vääristely
  • Asioiden liioittelu
  • Keskeisten asioiden piilottelu ja mustavalkoajattelu
  • Jatkuva argumentointi
  • Asioiden monimutkaistaminen ja epäolennaisten asioiden liittäminen keskusteluun
  • Tahallinen väärinymmärtäminen
  • Ehdottomat vaihtoehdot
  • Uhkailu, sanallinen , sanaton tai vihjaileva
  • Nimen toistelu
  • Hiljaisuus, välttely
  • Ironia
  • Uhriutuminen
  • Joskus myös itku ja viattomaksi asettuminen
  • Lapsen käyttö manipulaation välineenä voit lukea tästä artikkelista: LINKKI.

Terve yhteistyövanhemmuus ottaa huomioon kaikki perheen osapuolet ja pyrkii
riittävän hyvään yhteistyöhön jossa myös rajat sekä joustavuuden että toisen arkeen vaikuttamisessa ovat selkeät kaikille. Meistä jokainen tarvitsee elämäänsä perusturvallisuuden: ystävällisyyden sekä ennakoitavuuden, mitä elämässäni suurinpiirtein tapahtuu. Sekä lapset mutta myös aikuiset.
Selkeillä rajoilla, pelisäännöillä, toinen toisien kunnioittamisella ja myös mahdollisuudella olla eri mieltä ilman repivää riittaa voimme rakentaa lapsille ja bonuslapsillemme tervettä
vanhemmuutta jossa lapsella on erilaisia, välittäviä aikuisia ympärillä.

 

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: